Jaloissa syyhyttää epäsäännöllisesti pitkin säärtä, reittä, pohkeita nousseet hyönteisen puremia muistuttavat paukamat. Niitä on levinnyt myös alaselkään, ja yksi syyhyävä pirulainen näyttää ilmaantuneen alavatsaankin.

Edelliseltä viikolta on oikeassa käsivarressa viisi vierekkäin syyhyävää pikkupattia. Ne olivat kaikki ilmestyneet saman yön aikana. Tätä seuranneen yön aikana oli ilmestynyt puolestaan vasemman käden sormiin kipuilevia, kutisevia patteja: yksi kädenselän puolelle nimettömän rystyselle, toinen peukalon kämmenen puoleiselle sivulle.

Helkkari vie, punkkeja vai mitä lie sängyssä taas, olin jo joulukuun aikoihin kärsinyt minua syövistä elukoista. Homma, jonka perusteellisella pesulla, tuuletuksella, pakastuksella ja - tietenkin - myrkkyaineiden perusteellisella viljelyllä kuvittelin saaneeni haltuun. Välttelin siltikin pitkän aikaa yläkerran petiin ja varsinkin sen vällyjen väliin nukahtamista.

Seuraava on kirjoitettava ja sanottava ääneen, muuten se jää abstraktiksi asiaksi, jonka vain tiedostan, mutten osaa muotoilla sitä muille ymmärrettävään muotoon.

Tiedän, että minusta saa sen kuvan, että olen vakavan seurustelun nainen. Eikä näkyvä kuva olekaan väärä. En ota tunteita leikin asiana. Kunnioitan niitä, niin muiden kuin omianikin - ja ymmärrän aivan liian hyvin, miten herkkiä asioita ne ovat siinä miten ne vaikuttavat kahden ihmisen välisiin suhteisiin.

Minä haluan välittää ja antaa toisen välittää minusta - mutten halua liikojen lupausten kautta satuttaa toisia. Tämä pelko on se, mistä minun on päästävä yli. Että pystyisin puhumaan tämän pelon avoimesti. Muuten kahden ihmisen välille, jotka selvästi pitävät toistensa seurasta, mutteivät ole aivan varmoja siitä, millä tavalla toisistaan pitävät, jää kuilu, jota ei koskaan ylitetä. Pelosta lähestyä, päästää toinen tämän oman turvallisuutensa nähden liian lähelle miinaa.

Olen aivan samanlainen. Kuin T. Minkä hän teki minulle, teen muille. En pahuuttani tai kieroiluanikaan, vaan pelosta, joka jättää passiiviseksi. Mistä minä saarnasin hänelle ("Et voi vaikuttaa siihen, mitä muut (minä) tuntevat sisällään..."), sitä vastaan rikon itse. Kun pitäisi olla rohkeampi. Tietää sen, että *minä* voisin olla rohkeampi. Kaikkien kanssa ei tarvitse tätä keskustelua käydä - useimmat ihmissuhteet löytävät paikkansa kivuttomasti - mutta joidenkin kanssa tuo keskustelu on tai olisi paikallaan.

--

Olen luonteeltani vakavasti seurusteleva nainen, mutta sellaisessa elämäntilanteessa, etten voi lupautua kenellekään - en oikeastaan koskaan - kovin heppoisin perustein. Minun on oltava kauttaaltaan varma. Ja miksi on oltava niin, että varma olen ollut vain yhdestä miehestä - pojasta silloin - eikä tuo sama varmuus ole oikein koskaan kenenkään muun kohdalla aivan samalla tavalla palannut?

Lähelle ollaan päästy yhteisymmärrystä ja molemminpuolista hyväksyntää, viime vuoden kiitollisimpia askeleita; joka vuosi vähän valmiimpi. Jonain päivänä se varmuus löytyy.

On katoamassa puhumisen tarve. Oikein nähdyksi tuleminen on joutava rasite, vaikka olen vannoutunut häpeilemättömään, piilottelemattomaan totuuden puhumiseen, elämiseen, olemiseen, tuntemiseen. Kaikki, mikä tahansa, tuntuu fasadilta. En halua puhua enempää.

Ymmärrän ninjamiestä monesti liiankin hyvin, myötämielistä hymyäni myöten, joka on identtinen ninjamiehen hymyyn, kun toistan hänen askeleensa, kamppailu, hyväksyntä, myötämielinen suru... olen pahoillani siitä, etten ole vahvempi, oikeudenmukaisempi tai reilumpi, vaan pelokas, silloin kun tietäisin olevan aika toimia, oikeudenmukaisesti. Ehkä hän on oikeassa, olemme (liian) samanlaiset. Kierrätämme kohtaloita eteenpäin. Sen, minkä hän koki tahollaan, on minun koettava nyt.* Kunnes vastaan tulee vihdoin jotain uutta? Tulisipa se uusi jo pian. Olisinpa jo siihen valmis.

Siihen saakka, sillä välin. Tuntuu, että näkymisen tarve katoaa, ja pimeys tarjoaa suojan kasvaa.

Kaikki vertautuu väistämättä ennen koettuun; ja miten paljon ylipäätään jaksan kamppailla sitä vastaan etteikö? Ei se tarkoita sitä, että olisin jumiutunut eikä oikeastaan sitäkään, että olisin hukassa - ja entä sitten, jos tarkoittaisikin. Huihai.

Tulkintoja samasta elämästä niin monta kuin keksii. Eikä mikään niistä toista oikeampi eikä tärkeämpi. Toiset ovat elossa ja tiedostetaan, toiset piilevät tajunnan alla, ehkä jonain päivänä pintautuakseen. Hui. hai.

(* Toivon vain, ettei tielleni osuisi uhreja. Ja siltikin se on oppimisen kannalta välttämätöntä. Minkä kanssa on vain opittava elämään - ja taas saadaan minusta irti myötäsuruinen hymy.)

Sen kai näkee ihmisestä, silloin kun hänen silmiensä eteen avautuu näky, sitä mukaa kuin sanat putoilevat pitkällisen etsinnän jälkeen yksi kerrallaan hänen huuliltaan, kuinka vahvana se on piirtynyt hänen mieleensä, siinä määrin, että hänelle se on yhtä totta kuin hänen edessään pöydällä seisova vesilasi. Ja mietit, minkälaiseen maailmaan hän on mahtanut tiensä löytää, josta itse saat vain sen aavistuksen, minkä hän onnistuu elehtivillä käsillään, hapuilevilla sanoillaan edessäsi kuvailemaan. Tyttö edessäsi, etsivä, haparoiva. Harras.

Pelkään joskus sitä naista, sitä ihmistä, (ei, kyllä sittenkin juuri sitä naista, jona heidän silmissään esiinnyn) - joksi olen itse muuttunut. Kuinka valitettavan monia näkymä pelottaa. Se, kuinka vakavasti ja tosissani katson syvyyksiin, joita harva uskaltaa ihmisyydessään nähdä. Se pelottaa liikaa, kauhu lyö kuolemankankeaksi. (Näin ihminen kohtaa toisessa sisimmästään sen, mitä eniten pelkää, ellei hänellä itsellään ole katseessaan rakkautta.) Syvyyksille täytyy nauraa, ei niitä saa tunnustaa tutkimalla niitä vakavasti.

Päällisin puolin minä nolostelen tätä naista, vaikka sisimmässäni olen hänestä ylpeä, ylpeä. Eikä aivan kenen tahansa kuulu tällaista naista saadakaan. Vaikka hinta rapisee niskaan jäähileinä, vielä kipeämpää tekee itsensä kieltäminen, alemmaksi parempaa ymmärrystään, muiden kiitoksia vastaan kumarteluna. Kun sanoo kyllä, kun tahtoisikin huutaa EI.

(Vaikka kyllä yllättävän moni saisikin tällaisen naisen, ja yllättävän moni huomaa, ja tämän asian huomaaminen se vasta tuskaa teettää. Että älkää rakastako minua vielä. Kuten Charles Dickensin sanoin toteaisin.)

Näin viime yönä unta kotiini tunkeutuvasta, hallitsemattomasta lapsi- tai koululaiskatraasta opettajineen kaikkineen. Unessa otin yhden tytön ärtyneeseen puhutteluun. Tivasin, mitä he tekivät kodissani ja mistä oli kyse, varmasti hyvinkin tuohtuneen näköisenä. Kesken kaiken tajusin, kuinka rumaksi olin muuttunut, kovaksi ja säälimättömäksi. Sydämettömäksi suorastaan. Eihän puhuteltava tyttö voinut olla kaikistä metelijöitsijöistä vastuussa. Niin pikkuinenkin vielä, että hänen oli varmasti vaikea ymmärtää tuohtumukseni syytä. Tunsin itseni häpeällisen barbaariseksi ilmestykseksi avautuessani viattomalle lapselle niin...

Tulkitsen uneni ahdistuksen niin, etten ole ollut elämässäni viime aikoina yhtä lempeä ja suvaitsevainen kuin on oma ideaalini, ja olisi varmasti ollut syytä olla paljonkin lempeämpi tiettyjä asioita ja ihmisiä kohtaan - vaikkakin ajatukset olisivat jääneet vain ajatuksiksi. Olen toki vain inhimillinen ja ylpeäksi käyvä aikuinen. Naurettava ja lapsellinen ilmestys tällainen Aikuis-hahmo perin juurin jo itsessään.

Kun itse puhuu ymmärryksen ja myötätunnon puolesta, kuinka olen voinut alentua suhtautumaan niin ylenkatseisesti muihin. Se jaksaa hämmästyttää ja näköjään pelästyttää minua, painajaiskuviin saakka...