Made to love magic.

En ole tainnut koskaan selittää blogin nimen alkuperää: La vita è bella (Roberto Benigni, 1997)

Muita selityksiä ei tarvita.

Heräsin tänään pohtien Englantilaista potilasta. Tiedättehän, sitä elokuvaa, joka perustuu kanadalaisen Michael Ondaatjen kirjoittamaan romaaniin; sitä, jonka miespääosassa on rujo Ralph Fiennes ja naispääosassa herkkä, vaalea näyttelijätär Kristin Scott-Thomas - unohtamatta tietenkään Oscar-gaalassa roolistaan parhaan naissivuosan palkinnon voittanutta Juliette Binochea. (Yhteensä Anthony Minghellan ohjaama elokuva kaappasi yhdeksän Oscar-palkintoa, näin tietää kertoa Wikipediakin.)

Miksi heräsin pohtien Englantilaista potilasta? :) En tiedä, niin vain tapahtui.

No, ehkä osaltaan siksi, että listasin hiljattain pitkästä aikaa lempikirjani, -elokuvani ja -musiikkini kaiken maailman nähtäväksi. Sitä en ollut yrittänyt tehdä pitkään aikaan. Olisi kuvitellut, että näin nuorella ihmisellä siinäkin listassa olisi jotain muuttunut viiden-kolmen vuoden sisällä. Huomasin sitten kuitenkin listaavani parin uuden suosikin lisäksi aika paljon samoja, jotka olisin muutamaa vuotta takaperinkin listannut suosikeikseni. Englantilaisen potilaan, Humisevan harjun, Pikku Prinssin (jota en muuten huomannut lisätä muutama päivä sitten tekemääni listaan; se nousi nyt mieleen, kun huomasin tänään pohdiskellessani sen ja ensin mainitun kirjan välillä sukulaisuuden, johon en ole aiemmin tietoisesti kiinnittänyt huomiota), Wilden, Hessen ja Dostojevskin Idiootin.

Oletan, että Englantilainen potilas on sellainen elokuva, jonka joko tajuaa tai ei. Muistan ainakin vanhempieni pitäneen sitä lähinnä tylsänä, kun itse katsoin sen jokaisen tv-uusinnan vielä, kun asuin kotona. Vaihtoehtoisesti siitä joko vaistomaisesti tykkää tai ei - en usko tehneeni kovin syväluotaavia analyysejä silloin, kun viisitoistavuotiaana päätin, että tää filmi on kingi.

Mutta se on - kingi. Ja vasta romaanin luettuani (siitäkin on aikaa) - ja luultavasti kypsyttyäni itsekin vähän enemmän - olen todella ymmärtänyt tarinan herkkyyden monet eri tasot, ja sen, miksi minun on niin helppo samastua elokuvan päähenkilöön, "englantilaiseen potilaaseen", joka ei todella ole englantilainen potilas, vaan kansakuntia repivässä maailmansodassa epäonnekkaan kohtalon kohdannut väliinputoaja, jota elokuvan aikana sodan kumpikin osapuoli erehtyy pitämään vihollisena; vaikka "englantilaista potilasta" puolen ottaminen sodassa ei vähääkään kiinnosta henkilökohtaisesti, ennen kuin sota repii hajalle kansakunnat ja entiset yhteisöt ja pakottaa ihmiset valitsemaan puolensa - tai leimautumaan aina jommankumman osapuolen viholliseksi.

Monet kuulemma kritisoivat Englantilaista potilasta hidastempoisuudesta ja sen henkilöhahmoja vaikeiksi kohteiksi samastua. Kaipa se on väliinputoajaan vaikea samastua, mutta mitä vaikeata on tarinan muissa henkilöissä?

Englantilainen potilas on yleisinhimillinen tarina kaikin puolin: "englantilainen potilas" ei ole ainoa sodan jalkoihin talloutuva ihmiskohtalo. Tarina on monimutkainen, ihmisten tiet moneen kertaan risteäviä, monen kohtalo traaginen.

Kuviossa on mukana niin identiteetit kuin ihmisten - sodan kärjistämä - karmea raadollisuuskin. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä itkeä (itku=hyvä leffa selvästi mielestäni :)), kun inhimillisyys unohtuu poliittisissa kahnauksissa, kun identiteetti rajoittuu passin ilmoittamaan uskontoon tai kansalaisuuteen?

Niin, miksikö Englantilainen potilas toi mieleeni Pikku Prinssin? Ainakin molemmissa tarinoissa lennetään aavikoiden yli, molemmissa tarinoissa seikkaillaan toisissa maissa ja molemmissa tarinoissa on kyse vähän laajemmista asioista kuin miltä ensi alkuun näyttää. Tunnetusti de Saint-Exupéry oli ammatiltaan lentäjä, eiköhän hän jollakin lennollaan kadonnut?

- photo from Signe Siemsen's blog (by her boyfriend)
Hän on niin kaunis!

Täällä sitä vaan taas haaveillaan. Kulutetaan kokonainen viikonloppu lattialla selällään maaten, valkoista kattoa tuijotellen ja liian myöhään valvoen (vahingossa, vannon), vaikka tarkoitus oli edes jossain vaiheessa tarttua siihen paksuun kielioppikirjaan.

Ajattelin kirjoittaa itselleni seinään kiinnitettävän lapun, jossa lukisi: Pull yourself together! (Ryhdistäydy.)

Nyt olisi paljon luettavaa, erityisesti sen takia, että jätin kolmatta viikkoa peräkkäin analyyttisen kieliopin luennon väliin - ja ajattelin kuitenkin tällä viikolla vielä mennä omaa ryhmääni aikaisempaan harjoitusryhmään. Ei sillä, ettenkö olisi toki pysynyt itsenäisestikin lueskellen muiden tahdissa. Tässä vain jää saamatta luennoilta hankittava luennoitsijan näkökulma aiheeseen.

Yksi juttu vielä - muutaman päivän takaa - katsoin tämän alunperin erään ystävän livejournalista (jonne en voi linkittää):

Se oli silloin 60-luvulla, kun kaikki naiset puhuivat pehmeillä, sointuvilla äänillä (vain mielikuvissani tietenkin), ja sitä pidettiin viehättävänä ja puoleensavetävänä. Puhua juuri kuiskausta kuuluvammalla äänellä.

Toista se on nykyään. Kova maailma kovettaa, äänetkin terävämmiksi. Viiltäviksi.

Nyt oikeasti sinne kirjastoon ennen kuin se ehtii mennä kiinni.

Vähän naurattaa, ettei (juuri) muuta ihmeellistä tule kuin täältä neljän seinän sisältä. Oi kevät tule, vie mua uusiin maisemiin.

Mutta rakastan silti edelleen uusia valoverhojani.

Seuraavaksi kirjastoon lainaamaan sitä Orwellia.

Päivän hauskuutus: http://www.youtube.com/watch?v=8jJWQkVgDs4 (Älkää katsoko videota, kuunnelkaa mieluiten ilman. Oliko se vuonna 2000 vai 2001, kun Wheatus ja Teenage Dirtbag olivat salainen paheeni. Kylläpä niistä ajoista on aikaa - ja oonko muuttunut pohjimmiltani sitten yhtään?)