M.E.
M.E.:n tunnepäiväkirja
- tai jotain sinne päin.
Se on aina hyvä merkki, kun jaksan miettiä hetken kauemmin mitä tänään voisi pistää päälle. Pistää panostamaan itseensä. Yllyttää jopa pesemään eteisen peilin kuraroiskeista! Alempana muita kuvia kuluneilta päiviltä ja viikoilta.
Miltä Turun kadut ovat viime aikoina tuntuneet. Noin suurin piirtein.
Aiempina päivinä olin hieman levollisemmissa maisemissa:
Kymmenen minuutin luonnos (noin, piirtäessä kadottaa ajantajunsa) - ei tullut aivan näköinen - mutta kuulakärkikynä toimii sopivasti, sekä kirjoittamisessa että piirtämisessä, perfektionistiluonteen taltuttajana. Ei ole mahdollista pyyhkiä keskeneräistä, vahinkosutaisuja, virheitä ja rosoja pois.
Pohdin itseäni aamulla. Ajatus muotoutui:
You have to live in the world,
- but never think
you are part
of it all.
Mikä peilautui erääseen toiseen: Luulen, että tässä suhteessa olemme samanlaisia. En tiedä onko kaikille mahdollista - tai edes mielekästä tai tavoiteltavaa - elää maailmassa kuin ulkopuolinen. Se voi aiheuttaa paljon henkisiä konfliktitilanteita.
Yhteys itseensä tekee ihmisestä sopeutumattoman. Kun ei vielä oikein itseäänkään tunne.
Toisaalta se antaa mahdollisuuden tutkia maailmaa kuin - ulkopuolinen. Virhe on ajatella itseään ulkopuolisena.
Päivän soittolista:
Viola - Outsider Code (otsikon mukaisesti)
The Radiodept. - Heaven's On Fire (päivän hyvänolonbiisi)
The Radiodept. - Pulling Our Weight (päivän tyylikkäin video)
+ bonusbiisinä toinen hyvänolon biisi The Byrds - Mr. Tambourine Man
kuvittelin jo saavani unta, mutten sittenkään, sillä en saa mielestäni kuvia, sanoja, tarinoita, tunnelmia ja mielikuvia, unia. yksi lause.
m i n u l l a o n u n e l m a / s a i p - p u a - k u p l a -
m a a - i l m a - s ta
hhah! hupsua. kuin olisin taas viisitoistakesäinen ja istuisin valokatoksen alla lämpimällä asvaltilla, tuijottelisin poutapilvistä taivasta, kuuntelisin talon sisältä stereoista soivaa nick drakea ja runoilisin pastellinsävyjä heijastelevista saippuakuplista (ja linnanmäen hattaroista). muistan sen runon ulkoa. mutten jaa runoa täällä. olen siihen aivan liian häveliäs ja kaino.
Haluaisin hankkia ensi kesäksi kaitafilmikameran, kerätä innostuneen, pienen kaveriporukan kasaan ja kuvata auringonsäteissä villinä ylöspäin kieppuvia, pastellinsävyisiä saippuakuplia, niin heleänsävyisiä, että niiden hempeydestä tulisi suorastaan ällöttävä olo. (En muuten "ikinä" käytä vaatetuksessa tai sisustuksessa puhtaita pastellinsävyjä; ne ovat makuuni liian ällöttäviä, mutta jostakin syystä siedän niitä - suorastaan kaipaankin niitä - saippuakuplissani.)
En tiedä, mistä nämä kuvat tulevat, mutta tässä on jotain mitä työstää - viimeistään sitten kesällä. Jolle on tietynlaisia, toisenlaisia, jopa kunnianhimoisia haaveita. Ei tietenkään mitenkään liittyen "kunnon" kesätöihin.
;)
Tältä tuntuu välillä. Yksi sähköposti riitti muistuttamaan.
Miksi toisten on niin vaikea päästää irti?
