Made to love magic.

Iltapäivällä oli asuntonäyttö, jota varten siivosin "hiki hatussa" 3,5 tuntia. Perusteellisemmin kuin mitä olen pitkään aikaan tehnyt, aivan liian pitkään aikaan. "Kotona ei ole koskaan näyttänyt näin siistiltä!" On varmaan, mutten muista milloin viimeksi.

Näyttöön ei ilmaantunut ketään, mutta ei se haittaa. Onpahan siisti koti, miellyttävämpi olla. Illaksi vedän sälekaihtimet kiinni ja rojahdan tyynyjen joukkoon. Sain kevään ensimmäisen niiskutusflunssan (aivastuttaa ja niistääkin täytyy ärsyttävän usein). Tämän vuoden aiemmat vilustumisoireet ovat kadonneet yleensä päivän levolla, mutta nyt taisi tarttua jostain hieman sitkeämpi flunssapöpö.

Vai voisiko flunssa liittyä nenän eilen kokemaan pikkutraumaan? Kävelin eilen tatuointi- ja lävistysliikkeeseen ja lävistytin samantien vasemman nenänsivun. Vaikka piti vasta aika varata. Ihan nätiltä se nyt kumminkin näyttää eikä nenäkään näyttänyt uudesta reiästä sen kummemmin välittävän.

Iltapäivävalo eteisessä.

Tein välipalaksi avokadosuklaamoussea. Tänään on muuten syöty tai juotu: ainakin litra vettä, johon puristin vihreää limeä, omena ja pussillinen Rainbow'n kuivattuja viikunoita. Aika hedelmäpitoista tähän mennessä. Ehkä turhan. Jääkaapissa ja pakastinlokerossa ei ole kuin porkkanoita ja mustaherukoita, joita voisi suoraan syödä. Eikä nenä tukossa hirveästi huvita alkaa porkkanoita järsimään. Tosin: niistä voisi ehkä keittää ohraryynien tms. kanssa jonkinlaisen puuron/padan/liemen...

--

Vielä on kehuttava Vivi-Ann Sjögrenin ihanan tunnelmallista matka- ja ruokamuistokirjaa Mustaa kahvia, keksinmuruja. Harva resepti-, ruoka- tai matkailukirja on temmannut mukaansa yhtä voimakkaasti. Lyhyissä kertomuksissa oli sellaista elämänmakua, ihan kuin olisi elänyt tarinat itse lukukokemuksen edetessä.

Mustasta kahvista ja keksinmuruista välittyi vahvasti eletty elämä. Juuri sellainen, josta itse unelmoin. Vivi-Ann Sjögrenissä on kyllä naista, jollaista kunnioitan suuresti kaikin puolin. Toivotaan, että jonain päivänä voin katsoa taakseni ja kokea eläneeni yhtä rikkaan elämän.

(Miksi minusta tuntuu, että koodaan ajatuksia sanoiksi, joita muut eivät tahdo käsittää? Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Käytän sanoja muiden mielestä "väärissä" yhteyksissä, vaikka mielessäni valitsemani sanat tarkoittavat juuri sitä, mitä haluan kuvailla... Vai olenko vain jotenkin oudosti aivovammainen, dysfaatikko vai afaatikko? Vai elänkö toisessa todellisuudessa kuin kaikki muut? Asia, jota olen pohtinut kääntämisen opintojen aikana useasti. To know the world, you have to live in the world. Eikä nyt puhuta niistä omista maailmoista.)

Kirjoituskone taitaa olla kyllä myöhemmältä vuosikymmeneltä, mutta täysin 60-lukulainen olo tuli istuessa puistonpenkillä auringonpaisteessa, kasa paperia ja kahvimuki vierellä. Raitapaita, aurinkolasit ja kevyt pusakka. Ohikulkijat kääntyivät ihmettelemään. Sen yhdenkin tytön leveä virne. Ei voi unohtaa. :D

Leikitään nyt sitten muotiblogia. Kaikki lähti siitä, että maiharit oli vaihdettava (ja saattoi jo vaihtaa) toisiin kenkiin. Koko talven huolettoman harppomisen jälkeen vaati todella totuttelemista kävellä taas edes maltillisilla koroilla.

Kaikki vaatteet joko second-handia tai muuten pidemmän aikaa hallussa ollutta. Huomaan taipumuksen rakastaa kaikki vaatteet puhki - eivätkä reiätkään lopulta paljon menoa haittaa. Italialaisista nyörisaappaista maksoin aikanaan aikamoisen summan huolimatta opiskelijabudjetilla kituuttamisesta; mutta se oli rakkautta ensisovituksella. (Erinomainen lesti!)

Jonain päivänä loistan niin, ettei minua erota auringosta.

Parasta on, että todella uskon siihen. Vaikka toisina päivinä ajattelisinkin itsekseni, että tulisipa joku ja taikoisi elämäni saduksi. Ettei tarvitsisi elää haaveissaan ja mielikuvitusmaailmassaan, yksin.

Sielunsisaren läsnäolo auttaa, mutta käymme yhä vielä omia erillisiä taisteluita tahoillamme. Tiedän kuitenkin, että lopulta taistelu on meidän.

Eräänä päivänä näin katolla tanssivia miehiä. Myönnän, että juuri edeltävänä iltana olin katsonut Disney-klassikon Maija Poppasesta.