Made to love magic.

Olo on kuin hurrikaanilla.

Henkeä salpaa valintojeni edessä.

Minua on mahdoton pysäyttää? pelottaa katsoa taakse.

En kuvitellut itseäni koskaan hurrikaaniksi.

Re: Mitä tarkoittaa illuminati?

nykyään illuminati on joukko ihmisiä jotka luulevat olevansa viisaita, ja ohjaavat rahaliikennettä. He pitävät vallan itsellään muista piittaamatta. joka samalla ylläpitää epätasapainoa joka juoksuttaa meitä pyramidin pohjalla. heidän tapansa toimia johtaa sotiin, sillä eiväthän ne aseet puissa kasva. rahan markkinat ovat aseiden markkinat ja ihmiskunnan mätä kohta, eli korruptoituneet politikot ja pankkijärjestelmä. raha on aina velkaa.

Klikkasin huvikseni siskon tietokoneelta esiin kirjanmerkeistä sanakirja.org, etusivulta esille yhden keskustelun "Nyt keskustelussa"-otsikon alta. Luin vasta Coelhon Paholaisen ja neiti Prymin, jossa toinen kirjan päähenkilöistä oli asetehtaan omistaja. (Ei paha, ei hyvä, tunnollinen, mutta sattumalla - vai enkeleillä ja paholaisilla? - oli asetehtaan omistajalle elämästä opetettavaa. Miksei vaikka se, ettei tässä elämässä ole järkeä. Vai onko kaikki yhtä koettelemusta, testiä toisen perään, kaikki "hyvä", kaikki "paha"; voimmeko todella arvottaa kohtalomme käänteet?)
 
Tuli vain mieleen.
 
Käväisimme eilen kirjastossa (+ kehitin filmit, kävimme H&M:ssä, jossa sovitimme vaatteita, ostin bikinialaosan ja 7-osaisen sukkapaketin). Että jospa sieltä löytyisi Kolumbia-aiheinen matkaopas. Ei löytynyt, mutta löytyi Chen (Guevara) tuotantoa. Moottoripyöräpäiväkirjan jatko-osaa oli kaksinkappalein hyllyssä, mutta itse Moottoripyöräpäiväkirjaa piti kysyä tiskiltä - sitä pidetään Lohjan kirjastossa varastotiloissa.
 
Lainasin Moottoripyöräpäiväkirjan Che Guevaran syntymäpäivänä (14. kesäkuuta).
 
Heti kirjan johdanto osui minussa johonkin, joka resonoi niin, että englanniksi on tunteelle ilmaisu "strike a chord in me". (Google löytää ilmaisulle "strike a chord with me" lähes kymmenkertaisen osumamäärän; mutta minunkin suosimalle prepositiolle löytyi osumia tarpeeksi monta tuhatta. Käytän ensin mainittua ilmaisua mieluummin, vaikka siinä väärin tekisinkin.)

Sitä minä vain, että kaikelle löytää yhdistävät tekijänsä ja maagiset kohtalonoikut, kyllä. Kenen syntymäpäivänä sinä olet syntynyt?

--

En koe lukevani tällä hetkellä edes paljon. (En niin monia kirjoja kuin minulla olisi kiinnostavien listalla.)

Mutta kun tartun kirjaan, sivut kääntyvät 50-70 sivua yhdellä istumalla, kirjasimen koosta riippuen. Kirjansivuissa imua, pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten kaikki päättyy, mikä on kirjan kertomus kokonaisuudessaan. Tuntuu, että lukuvauhti on ajallisestikin mitattuna hurja. En ole koskaan pitänyt itseäni nopeana lukijana, päinvastoin jopa hitaana - mutta nyt sitä kai täytyy myöntää olevansa vauhtihirmu. Hävettää, etten kunnioita kirjoja suomalla niille aikaa, kuin sen ohikiitävän hetken. Sunnuntaina aloitin Aavikon kukan, jonka ostin Stockmannin kesäpokkaripöydästä lähtöpäivänä. (Mielenkiintoista lukea afrikkalaisen tytön tarina; kuinka aavikolta polku johtaa länsimaalaiseen elämään? Kiinnostavaa ei todella ole länsimaihin päätyminen, vaan kertomukset aavikolta ja afrikkalaisten suurkaupunkien sekasorto.)

Juuri tätä haluan tehdä. Lukea, kokea, näkeä, syventyä. Sisäistää. Ymmärtää. Kulutin Turussa viimeisenä päivänä yksin aikaa, kun en halunnut jättää kaupunkia vielä. Menin kirjastoon, kävelin sanomalehtihyllylle ja valikoin lehtiä eri maakunnista. Pidän siitä, mitä paikallislehdet kertovat elämästä, ihmisistä ja näkemyksistä eri puolilla Suomea. Lohjalla ilmestyvä Länskäri on edelleen yhtä masentavan takapajuinen, tasapaksu, harmaa, kolumneja kirjoittaa toisesta lehdestä eläkkeelle jäänyt toimittaja harrastuksekseen... Eihän sellainen elämä (se mistä Länsi-Uusimaa kertoo) väärin ole, ei - muttei tätä paikka ole tehty minulle. Ei. Ihmekös, etten ole koskaan täällä viihtynytkään.

Luen sanomalehtiäkin aivan eri silmin kuin koskaan ennen. Joka hetkessä on elämästä opittavaa, ja tiedonjano on kova.

En ehkä käytä yhteen asiaan pitkiä aikoja kerralla (en edes pysty keskittymään niin kauan*, en enää edes yritä, jos rehellisiä ollaan), mutta intensiteetti hetkessä on aivan uudella tasolla.

*) vaikka toisaalta se riippuu myös aiheesta

Esittelyssä uusin ja rakkain steitmenttini sitten lyhyen tukan kauden. Ja se on nätimpikin kuin puna-musta poikatukka.

Isä varmaan kysyisi, mikä mustalainen M.E:stä on kuoriutunut... Tai mitä kapinavaihetta se taas elää. Ei kai sentään, mutta jonkinlaisen ulkoisen symbolin se silti tarvitsee.

(Haluatteko kuulla suuresta, elämänkokoisesta kokeestani, jossa meidät [teidät ja minutkin] punnitaan? Kerron sen luultavasti kyllä kysymättäkin. Jossain vaiheessa, odottakaa vain.)

np. Shakira - Gitana (Gypsy)

"La vita è bella", "Kauneimmat päiväni" ja nyttemmin tämä "madetolovemagic"-nimen alla kulkeva blogittelu on tuottanut alusta asti harmillista päänvaivaa. Miksi tätä oikein teen ja ketä varten?

Alun alkaen vastaus oli (ja on kyllä oikeastaan edelleenkin) helppo: itseäni varten tätä teen.

Kirjoittaminen ja päiväkirjanpito on ollut minulle vähintään yläasteelta lähtien luonnollinen itseilmaisun keino. Voin sanoa, että tarve siihen on ollut jopa pakottava. Paljon on sanottavaa, vaikkei asiaa juurikaan olisi. Yhteisöllistä nettipäiväkirjaakin on toisessa muodossa tullut pidettyä ainakin vuodesta 2004. (Sinne en täältä linkitä, koska haluan pitää nämä "projektit" toisistaan erillä – syistä, jotka ehkä mainitsen vielä tämän kirjoituksen edetessä.)

"Kauneimmat päiväni" oli alun perin tarkoitettu julkaisukanavaksi sellaisille asioille, joita en kehdannut julkaista vanhemmassa nettipäiväkirjassani. Pelkäsin kai muiden (ystävieni ja nettituttujeni) pitävän juttuja jotenkin noloina, itsekeskeisinä ja – no, noloina: liian aurinkoisia, yltiöpositiivisia (vaikka voitte uskoa, että minullakin on ajoittain erittäinkin synkät hetkeni), liian pinnallisia tai runollisia juttuja. Juttu on niin, että tykkään leikkiä muotibloggaajaa (ts. tykkään leikkiä vaatteilla), vaikkei minulla ole tarpeeksi mielenkiintoa kulkea kaikkien uusimpien trendien perässä, tykkään maalata arjestani pienoissatuja, vaikka arkeni on toisista vinkkeleistä loistokkaasta hyvin, hyvin kaukana. Parasta kuitenkin on, että uskon satuihini, ja elämä on kaunista omien silmieni kautta nähtynä. Lisäksi minulla on unelmia, joita toteutan ja jotka toteutuvat poreillen pinnan alla kaiken aikaa. Kaikki se on taikaa, vaikka muut eivät sitä koskaan näkisikään.

Päänvaivaa on kuitenkin aiheuttanut salakavalasti vastaan tullut blogimaailma: huomaan täällä käyvän myös minulle aivan upouusia ja ventovieraita ihmisiä, jotka ovat löytäneet tiensä tänne mitä monituisimpia reittejä pitkin. Tunnen painetta – tai jos en painetta, niin vähintään ajoittaista harmistusta – siitä minkälaisen kuvan ihmiset saavat minusta. Vaikka blogin lähtökohdat olivat mitä olivat (ja ovat edelleen), koen kuitenkin tarvetta selittää itseäni. Enkä ole koskaan pitänyt siitä, että joudun selittelemään itseäni. Mielellään en koskaan selittelekään (kryptisyys on in), mutta ihmiset tekevät johtopäätöksiä minusta kaikesta huolimatta. Niin sen mukaan mitä en tee, kuin senkin mukaan mitä teen.

Olen puolitietoisesti miettinyt rajoja sille, mitä täällä voin julkaista – tai siis, mitä täällä kehtaan julkaista, etten leimautuisi esimerkiksi raakaruokabloggaajaksi (vaikka olen aiheesta ollut kiinnostunut lähemmäs vuoden), downshiftaajaksi (minulla ei ole koskaan oikeastaan edes ollut mitään mistä downshiftata, mitä nyt jonkin aikaa kävin opiskelujen ohella töissä ja säästin rahaa reissaamista varten) tai yhtäkkiä valaistuksen löytäneeksi joogaintoilijaksi (vaikka ensimmäinen kosketus joogaan tulikin vuonna 2006, ja joogamatto on pyörinyt kodin nurkissa siitä sitten jokusen vuoden) tai luomu-, rakkaus-, "kaikki-on-yhtä"-hörhöksi (vaikka niitä kaikkia pohjimmiltani todella olen), joita kaikkia on viime aikoina ruvennut putkahtelemaan "blogosfääriin" kuin "niitä kuuluisia sieniä sateella". En ole loppujen lopuksi mitään noista kuitenkaan niin vahvasti ylitse muiden, kauempaa perua olevien piirteideni, että haluaisin tai voisin kokea olevani osa jotakin edellä kuvailluista yhteisöistä.

Sitäkin olen miettinyt, että jos tänne joku noista edellä mainituista asioista kiinnostunut sattuu eksymään, mitäköhän hän mahtaa ajatella siitä, että julkaisen täällä välillä hyvinkin tiheään sellaisia pinnallisempia päivän asu -postauksia (vaikka suurin osa vaatteistani onkin vuosien varrella kirppareilta kerääntynyttä tavaraa). Tai mitä jos tänne eksyykin joku muotiblogeja seuraava, eikä hän arvostakaan minulle rakasta ja ominaista homssuista tyyliä, joka ei synny muotilehtiä seuraamalla eikä paksuista meikkikerroksistakaan. Niin, sitten hän ei näitä samoja asioita arvosta, eikä se todella ole minun murheeni. Niin olen tähän saakka järkeillyt itselleni, mutta tänne "bloggaaminen" ei ole siltikään tuntunut kovin vapaalta. Sittenkään.

Tämän postauksen jälkeen asiaan tulee muutos. Olen saanut murheeni purettua ja olen paineista vapaa. Aion jatkaa valitsemallani – ja toivottavasti yhä vapaammaksi muuttuvalla – linjalla. Vastuu ja vapaus tulkinnasta säilyy edelleen lukijalla. Minkä vapauden maailma on meille kaikille suonutkaan!

Päivän bonuksena blogin nimikkobiisi:

Sain 18-vuotissyntymäpäiväkseni kauan halajamani kitaran. Noin kuusi vuotta se on kulkenut muutoissa mukana ja lähinnä roikkunut telineessään huoneeni seinällä. Näiden kuuden vuoden aikana itsekseen rämpyttely on jäänyt perussointujen suhteelliseen tehottomaan ja tylsältä kuulostavaan toisteluun - ja kitara on ennen pitkää saanut palata telineeseensä.

Yhtenä yönä tämä tyttö ei sitten taaskaan meinaa saada unta. Pari tuntia myöhemmin sama tyttö oppi soittamaan Oasiksen Wonderwallin omin kätösin!

Luulen, että sisäistin vihdoin todellisen lahjakkuuden salaisuuden. Se on yksinkertainen rohkeus, innokkuus ja päättäväisyys tarttua haluamiinsa asioihin - ei ollenkaan juuri muuta. Tähän oivallukseen tarvittiin monta vuotta, muutama lahjakas ihminen ympärillä ja yksi tavattoman lahjakas ja elämäniloinen pikkusisko uudenvuodenkylässä.

En tehnyt virallisia uudenvuodenlupauksia, päätöksiä tai toiveita, mutta yhden asian taisin luvata itselleni uudenvuoden jälkeen: en aio enää ikinä uskotella itselleni, etten pysty johonkin mitä haluan tehdä, enkä enää anna kenenkään ulkopuolisenkaan minulle niin tehdä.

Taisin löytää lahjakkuuteni uudelleen.

Uudenvuoden päivänä tanssin cha-cha-chata pyörähdyksineen, avauksineen - ja tunsin hetken leijuvani. Keskiviikkona käyn katsastamassa paikallisen tanssikerhon paritanssin alkeiskurssin.

Siskot ovat todellinen siunaus, maailman arvokkainta elämässä. (J, mä rakastan sua!)