M.E.
M.E.:n tunnepäiväkirja
- tai jotain sinne päin.
Voin kuvitella öisen taivaan alla olevan tuollaista, kun tänä iltana kävelen yliopiston tietokoneluokkaan naputtelemaan proseminaarini maanantaita varten monistuskuntoon.
Tällaisista putkista on pakko luoda jotain eeppistä, ei näistä kausista muuten selviä.
Olin sunnuntai-iltana kävelyllä, kun tulin ajatelleeksi, etteipä ensi talvena tarvitse näitä loskakasoja katsella. Nostalgisointiin taipuvaisena ihmisenä kaivoin kännykän esiin ja päätin ikuistaa muutamia kuvia niitä hetkiä varten, kun haluan muistella miltä Turun kadut öisin näyttivät. (Ei pahalta. Minua jaksaa hämmästyttää ajatus, että kaikissa näissä kerrostaloissa, aivan keskusta-alueella, asuu satoja ja tuhansia ihmisiä. Satoja ja tuhansia elämiä piilotettuina kaikkiin näihin kolkkoihin rakennuksiin.)
Että jos Turun kadut eräinä päivinä tuntuvat tältä, niin tältä ne todellisuudessa toisina öinä näyttävät.
Silitin vastahankittuja verhoja antaumuksella muutamia tunteja. Välissä söin raakaa kalaa (sushia ja sashimia), kuuntelin musiikkia ja istuskelin lattialla ihmettelemässä. Verhojen laittamisen jälkeen hain kaupasta vähän suklaata sulattaakseni niistä kastikkeen makeiden mangoviipaleiden päälle.
Matkalla vatsalihakset ja vetreät, (liiankin kauan) levänneet jalat pyysivät tekemään matkasta kirmaisun, joten kirmasin osan matkasta, heiluttelin kangaskassia ja tunsin itseni jotenkin, tietyllä tapaa, taas onnelliseksi pikkutytöksi, kun kuljin öisen Mannerheiminpuiston läpi.
Kotiin palattuani sulatin suklaat ja rupesin katselemaan alkuvuotena kertyneitä kuvia läpi.
Tänään päätin viisveisata valon rajallisuudesta ja kokeilla, miten pienen pokkarin manuaaliasetuksilla (ja yksinkertaisen kuvankäsittelyohjelman kanssa) pystyy leikkimään.
Selailin vielä eilen, jälkeen öisen ikkunalaudalla kiipeilyn, ennen todellista nukkumaanmenoa, Hodgkinsonin Vapauden ylistystä sieltä täältä. Löysin hyvän ohjenuoran oman kutsumuksensa löytämiseksi: "on vain pidättäydyttävä tekemästä mitään niin kauan kuin suinkin mahdollista." Tuo sisältääkin vapauttavan ajatuksen siitä, että kaikki mikä on tapahtuva tapahtuu aikanaan. Vähintäänkin sisäisestä pakosta.
Enpä ole siis tosiaan viime aikoina, ohjenuorin tai ilman, juuri mitään tehnytkään. Ja niinhän kaikki, minkä on tapahduttava, onkin hyvin voimallisesti (toisinaan jopa tuskallisestikin) tapahtunut. Eikä todellakaan mitään muuta.
Ja niin on hyvä.
Ensi vuonna uuteen nousuun, menneistä kokemuksista ammentaen
entistä kirkkaimmin silmin ja entistä avoimemmin mielin,
ja ennen kaikkea - entistä avoimemmin sydämin.
Hyvää uutta vuotta kaikille satunnaisillekin lukijoille!
