Made to love magic.

Re: Mitä tarkoittaa illuminati?

nykyään illuminati on joukko ihmisiä jotka luulevat olevansa viisaita, ja ohjaavat rahaliikennettä. He pitävät vallan itsellään muista piittaamatta. joka samalla ylläpitää epätasapainoa joka juoksuttaa meitä pyramidin pohjalla. heidän tapansa toimia johtaa sotiin, sillä eiväthän ne aseet puissa kasva. rahan markkinat ovat aseiden markkinat ja ihmiskunnan mätä kohta, eli korruptoituneet politikot ja pankkijärjestelmä. raha on aina velkaa.

Klikkasin huvikseni siskon tietokoneelta esiin kirjanmerkeistä sanakirja.org, etusivulta esille yhden keskustelun "Nyt keskustelussa"-otsikon alta. Luin vasta Coelhon Paholaisen ja neiti Prymin, jossa toinen kirjan päähenkilöistä oli asetehtaan omistaja. (Ei paha, ei hyvä, tunnollinen, mutta sattumalla - vai enkeleillä ja paholaisilla? - oli asetehtaan omistajalle elämästä opetettavaa. Miksei vaikka se, ettei tässä elämässä ole järkeä. Vai onko kaikki yhtä koettelemusta, testiä toisen perään, kaikki "hyvä", kaikki "paha"; voimmeko todella arvottaa kohtalomme käänteet?)
 
Tuli vain mieleen.
 
Käväisimme eilen kirjastossa (+ kehitin filmit, kävimme H&M:ssä, jossa sovitimme vaatteita, ostin bikinialaosan ja 7-osaisen sukkapaketin). Että jospa sieltä löytyisi Kolumbia-aiheinen matkaopas. Ei löytynyt, mutta löytyi Chen (Guevara) tuotantoa. Moottoripyöräpäiväkirjan jatko-osaa oli kaksinkappalein hyllyssä, mutta itse Moottoripyöräpäiväkirjaa piti kysyä tiskiltä - sitä pidetään Lohjan kirjastossa varastotiloissa.
 
Lainasin Moottoripyöräpäiväkirjan Che Guevaran syntymäpäivänä (14. kesäkuuta).
 
Heti kirjan johdanto osui minussa johonkin, joka resonoi niin, että englanniksi on tunteelle ilmaisu "strike a chord in me". (Google löytää ilmaisulle "strike a chord with me" lähes kymmenkertaisen osumamäärän; mutta minunkin suosimalle prepositiolle löytyi osumia tarpeeksi monta tuhatta. Käytän ensin mainittua ilmaisua mieluummin, vaikka siinä väärin tekisinkin.)

Sitä minä vain, että kaikelle löytää yhdistävät tekijänsä ja maagiset kohtalonoikut, kyllä. Kenen syntymäpäivänä sinä olet syntynyt?

--

En koe lukevani tällä hetkellä edes paljon. (En niin monia kirjoja kuin minulla olisi kiinnostavien listalla.)

Mutta kun tartun kirjaan, sivut kääntyvät 50-70 sivua yhdellä istumalla, kirjasimen koosta riippuen. Kirjansivuissa imua, pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten kaikki päättyy, mikä on kirjan kertomus kokonaisuudessaan. Tuntuu, että lukuvauhti on ajallisestikin mitattuna hurja. En ole koskaan pitänyt itseäni nopeana lukijana, päinvastoin jopa hitaana - mutta nyt sitä kai täytyy myöntää olevansa vauhtihirmu. Hävettää, etten kunnioita kirjoja suomalla niille aikaa, kuin sen ohikiitävän hetken. Sunnuntaina aloitin Aavikon kukan, jonka ostin Stockmannin kesäpokkaripöydästä lähtöpäivänä. (Mielenkiintoista lukea afrikkalaisen tytön tarina; kuinka aavikolta polku johtaa länsimaalaiseen elämään? Kiinnostavaa ei todella ole länsimaihin päätyminen, vaan kertomukset aavikolta ja afrikkalaisten suurkaupunkien sekasorto.)

Juuri tätä haluan tehdä. Lukea, kokea, näkeä, syventyä. Sisäistää. Ymmärtää. Kulutin Turussa viimeisenä päivänä yksin aikaa, kun en halunnut jättää kaupunkia vielä. Menin kirjastoon, kävelin sanomalehtihyllylle ja valikoin lehtiä eri maakunnista. Pidän siitä, mitä paikallislehdet kertovat elämästä, ihmisistä ja näkemyksistä eri puolilla Suomea. Lohjalla ilmestyvä Länskäri on edelleen yhtä masentavan takapajuinen, tasapaksu, harmaa, kolumneja kirjoittaa toisesta lehdestä eläkkeelle jäänyt toimittaja harrastuksekseen... Eihän sellainen elämä (se mistä Länsi-Uusimaa kertoo) väärin ole, ei - muttei tätä paikka ole tehty minulle. Ei. Ihmekös, etten ole koskaan täällä viihtynytkään.

Luen sanomalehtiäkin aivan eri silmin kuin koskaan ennen. Joka hetkessä on elämästä opittavaa, ja tiedonjano on kova.

En ehkä käytä yhteen asiaan pitkiä aikoja kerralla (en edes pysty keskittymään niin kauan*, en enää edes yritä, jos rehellisiä ollaan), mutta intensiteetti hetkessä on aivan uudella tasolla.

*) vaikka toisaalta se riippuu myös aiheesta

Ihmismuisti on ihmeellinen asia. Mitä kaikkea se voi muistaa, vuosikymmenienkin päähän, ja mitä kaikkea tuosta noin vain unohtaa.

Olen lyhyen elämäni aikana tullut useamman kerran ajatelleeksi, että minulla on omaksi parhaakseni aivan liian vahva muisti.

Lapset muistavat hämmentävän hyvin sellaisia asioita, jotka heidän soisi oman kehityksensä kannalta päin vastoin unohtavan. Ruokapöydän ääressä vihaisena lipsahtanut ärähdys syöpyy lapsen mieleen vuosiksi, vuosikymmeniksikin: "Lapset ovat hiljaa, kun aikuiset keskustelevat!" Päällimmäisenä mieleen painuu tietenkin lähinnä isän tuohtunut, punainen naama, ja mitä se tyttärelle viestii.

Tytär on aina lapsi isälleen, mutta 23-vuotiaana hän on myös nuori aikuinen, jolle on toivottavasti jossain vaiheessa kehittynyt ajatuksia ja näkemyksiä, suunnitelmia, aikuinen näkemys maailmasta, jossa hän elää ja johon hänellä on erilainen kosketus kuin isällään. Isää ehkä nykyään kiinnostaakin tyttären ajatukset, hän ei ole oikein koskaan ymmärtänyt tytön aivoituksia, jotka tytär löi hänen eteensä puolityhjästä, puoliksi toteutettuina, monesti käytännössä peruuttamattomina; tytär ei koskaan puhunut isälleen sellaisista asioista, ei koskaan etukäteen. Hän näki isänsä vapautensa esteenä ja piti arvaamattomuuttaan valttikorttina patriarkan valtaa vastaan. Lisäksi hän ei nähnyt mieltä ajatustensa ääneen lausumisessa, koska niihin suhtauduttaisiin kuitenkin vain väheksyvästi. "Ei isää kiinnosta." Tietenkin kiinnostaa. Jossain vaiheessa tytöstä oli kasvanut aikuinen, mutta hän noudatti edelleen takaraivoon iskostunutta toimintamallia: lapset eivät keskustele aikuisten kanssa. Sellaiseen muotoon se oli lapsenmielessä tiedostamattomasti muotoutunut.

Ei siihen auta asian tiedostaminenkaan, vaan vilpitön halu puuttua asiaan. Ja asiaan puuttuminen se vasta on vaikeaa. Niin syvälle juurtunutta pelko, joka oli tarkoitettu rakkaudeksi, on.

Mutta muistan minä helposti muitakin asioita kuin lapsuusiän traumoja. Ihmisiä, kasvoja (nimiä en ikävä kyllä aina yhtä helposti), tapahtumatilanteita takautuvina muistikuvina; muistan käyttäneeni koulussa valokuvamuistia koetilanteissa apuna muistellakseni esim. tiettyä kirjan tai vihkon sivua, jolla kysyttyä aihetta käsiteltiin. Se auttoi muistamaan pääkohtia, joita pystyin loogisen muistin ja päättelyn avulla täydentämään. (Perusbiologia on aina ollut helppoa, koska "muistutus" on aina läsnä ympäristössä, kasveissa, eläimissä, omassa ruumiissamme ja elimistössämme. Kaikki on loogista ja järkeenkäypää.)

Muistan ihmisiä, tapahtumia ja yksityiskohtia kiusallisenkin hyvin, niin että välillä kuvittelen, että minussa on oltava jotain pielessä. Eivätkö muut kiinnitä tällaisiin asioihin ollenkaan huomiota? Eivätkö ne ole muille niin tärkeitä, että ne kannattaisi muistaa? Muistihan käsittääkseni toimii sen pohjalta, mitä ihminen pitää maailmaa havainnoidessaan tärkeänä. Tämä perusasia (Neisserin havaintokehä) opittiin jollain lukion psykologian kurssilla. "Mitä, miten voit muistaa mut niin kaukaa, vaikkei meitä koskaan esitelty?" En tiedä, koska minulla oli silmät auki, ja tarkkailen yleensäkin ympäristöäni?

Miten ihmiset tulevat toimeen niin monet laput silmillään? Tai ehkä olisi parempi kysyä minulta itseltäni, kuinka tulen toimeen, kun kiinnostun kaikesta niin, etten lopulta pysty keskittymään oikein mihinkään "kunnolla"*. Se on ollut tähänastisen elämäni (ja varmasti monen muunkin informaatiotulvan ajassa elävän) suurin ongelma. Ammatillisesti uskon löytäneeni ratkaisun, mistä olen hyvin kiitollinen: enää ei edes tarvitse yrittää keskittyä yhteen tiettyyn aihealueeseen, ja monien eri aihealueiden perushallinnasta on kääntäjälle sitä vastoin vain hyötyä. Henkilökohtaisella puolella on vain jatkettava niin kuin tähänkin asti, vaikka välillä kipeääkin tekisi. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto. Vai onko?

*Otan sen, minkä tarvitsen enkä muuta.

Uskalla

ottaa

paikkasi

maailmassa.

Ei ole ollut kovin rohkea olo viime aikoina, vaikka olen ollut rohkea ja kohdannut pahuutta, itsekkyyttä (mitä muuta se voi olla?).

Itse asiassa. Viime aikoina on ennemmin tehnyt mieli kadota maailmasta. Siitäkö syömishäiriössäkin loppujen lopuksi on kyse?

The Radio Dept - Domestic Scene