Kävelin kauniina syyspäivänä Hämeenkatua pitkin kotiin, kun ajatus kotimatkasta ihmisiä täynnä olevan keskustan kautta rupesi yhtäkkiä ahdistamaan. Oma kotikin alkoi tuntua ahdistavalta pieneltä kololta, jonne en ihan vielä halunnut palata. Käännyin Uudenmaankadulle, päätin suunnata Kupittaanpuistoon. Menin Cittarin kautta, koska nälkä kurni vatsassa jo Hämeenkadulla. (Tarkoitus oli laittaa kotona terveellistä ja tasapainoista kotiruokaa; sen sijaan istuin puistonpenkillä, söin miniviikunoita ja join pillisoijakaakaota, ja aloitin uutta muistikirjaa kohmeisin harakanvarpain.)

Nousin kun tuli sen verran kylmä, että kaipasin jo lämpimään. Kotimatkalla soitin siskolle ja pidin häntä puhelun toisessa päässä koko 47 minuuttia, minkä kesti kävellä Kupittaalta Martinsillan kautta kotiin.

Tajusin, että kaipasin kotiin, perheen luo.

Kotikaupunki olikin tällä kertaa juuri se mitä kaipasin - sieltä viime viikonvaihteen kuvatkin - vaikkei mulla tuosta paikkakunnasta erityisen hyviä muistoja lapsuusvuosilta olekaan. Kasvoin siellä yksinäisyyteen niin, että siitä tuli mulle toinen henkinen koti. Nyt en muuten osaakaan olla. Tai osaan, mutta on kausia, jolloin sitten tarvitsee itselleen enemmän tilaa - ajatella, pohtia, olla. Jostain syystä Turku alkoikin yhtäkkiä masentaa. Kotikaupunki ei usein ole vaihtoehto Turulle, mutta tällä kertaa se oli. Viivyin siellä neljä yötä. Juuri tarpeeksi kauan, että ehti siellä rauhoittua - sen sijaan, että olisi jo seuraavana päivänä kiirehtimässä sieltä pois. Pitkänmatkan junissa ja busseissa viihtyvä henkinen pakolainenkin kaipaa joskus taukoa hengähtää ja levätä.

Suosittelen:

• The Science of Sleep
• La mala educación
• linja-autoasemalta ostetut Vanhat autot -karamellit (saa 170 gramman pusseissa)

+ parin viikon takaa: Johnny Deppin tähdittämä Public Enemies