Kirjoitan edelleen tänne näitä ajatuksia, jotka oikeastaan kuuluisivat vastaperustettuun tie-blogiin. Ajatukset tarvitsevat edelleen jäsentelyä ennen kuin perfektionisti minussa suostuu paljastamaan keskeneräiset rakennelmansa.

Viime päivät ovat olleet henkisten asioiden kannalta erityisen intensiivisiä. En pääse itseltäni karkuun, en millään - vaikken oikeastaan sitä edes yritäkään. Olen jo omaksunut luonnokseni itselleen rehellisenä pysymisen, eikä tuohon luontoon kuulu sisimpänsä vaientaminen tai silmiensä sulkeminen, "kunnes minulla on siihen paremmin aikaa". Se ei vain toimi niin minun kohdallani.

Tämä kuitenkin johtaa näennäisesti kaoottisiin elämäntilanteisiin, jolloin en pysty panemaan elämääni sivuun (tai oikeastaan sitähän en edes haluakaan tehdä) esimerkiksi kouluprojektien tieltä. Elämän opetukset ovat minulle yhtä arvokkaita kuin yliopistokurssitkin. Toisinaan elämänkoulu vaatii enemmän aikaa kuin ulkopuoliset tahot sille ehkä soisivat. Aikaa valvoa vahingossa läpi koko yön ja nukkua kello kahteen päivällä, ja jatkaa senkin jälkeen ajatustensa pyörittämistä, niiden tunnustelemista, kääntelemistä - ja kyseenalaistamistakin. Aikaa päästä takaisin rauhaan itsensä kanssa.

Viime päivinä on tuntunut siltä, että olen liian syvällä tässä suossa, että yritän liikaa. Pelkään tulevani vauhtisokeaksi. Luulen, että minulla on siihen taipumusta. Siksi - vaikka olen innokkaasti lainannut kirjastosta kirjoja, ja päässytkin hyvin alkuun mm. Eckhart Tollen Uuden Maan kanssa - on toisaalta samaan aikaan tuntunut siltä, että nyt pitäisi ottaa hiukan etäisyyttä, pysähtyä, kuten myös pari merkintää sitten kirjoitin.

Katsoin sitten Into the Wildin vielä kerran uudestaan. (Tai oikeastaan katsoin sitä vain reilun parin tunnin kohdalle. Parasta ovat ne ihmiset, joita Chris McCandless kohtaa matkallaan, ja kuinka hän heihin vaikuttaa.) Ja siitä nousi jälleen esiin aivan uusia puolia, joita puolitajuinen mieli nosti vapaiden assosioiden myötä ylös. Oivalsin mm. vielä uuden puolen toiveidensa vapaasta ilmaisemisesta (toiset saattaisivat puhua toiveiden/halujen vapaasta "manifestoimisesta") ja saamisesta, ja kuinka voin toteuttaa sen käytännössä omassakin elämässäni. Tähän saakka se on jäänyt varovaisesta yrittämisestä huolimatta vasta puolitiehen. Onhan tässä viime vuosien aikana tapahtunut aivan huikeita juttuja nimenomaan sen takia, että olen uskaltanut tavoitella haluamiani asioita. Jos olisin kuitenkin vielä vähän radikaalimpi ja pystyisin todella tuomaan tämän arkipäiväänikin - kuinka siistiä se sitten olisi?

Ajatteleminen ei lakkaa näköjään, vaikka palaisi rauhoittavaan vanhaankaan. Elokuvan jälkeen tartuin toiseen kirjaan, josta toivoin löytäväni rohkaisua tielleni, Martti Lindqvistin Keskeneräisyyden puolustus. Myönnän, että nimi vetosi minuun alusta lähtien.

Lainataan tässä vielä lopuksi muutamia sanoja kirjan lukijalle osoitetusta esipuheesta (tummennukset omia):


Kaikkien elämänmuotojen elävyyden ydin on niiden luonnoksenomaisuudessa ja kyvyssä olla avoimia sellaisille mahdollisuuksille, jotka eivät ole toteutuneet vielä missään. Tämän asian toinen puoli on se, että elämä väistämättä myös jää aina keskeneräiseksi, luonnoksen asteelle. Siksi ihmiselle on tärkeää oppia hyväksymään oma rajallisuutensa ja suostumaan haavoittuvuuteensa. Ne ovat elämään alkuperäisesti kuuluvia asioita.

--

Elämä ilmaisee itsensä tarinoina ja kaikkein aidoimmin ihmiset kohtaavat toisensa elämästä kertomiensa tarinojen muodossa. Tarina kuvaa aina jonkun tapahtumakaaren. Se kertoo matkasta, jossa ihminen etsii jotakin sellaista, minkä vuoksi hänen on riskeerattava tai uhrattava jotakin. Useimmiten sen löytäminen ei ole mahdollista ilman kärsimystä ja luopumista. On vaellettava, edettävä yksinäisyyteen ja outoon maisemaan sekä kestettävä koettelemus. Vain sitä kautta voi löytää itsensä ja tarkoituksensa. - - Matkan sulkeutuessa alku ja loppu kohtaavat toisensa. Kun kaikki on tullut valmiiksi, ei ole enää mitään kerrottavaa.

Tämä lähinnä rohkaisuksi omille keskeneräisille rakennelmilleni. Aivan lopuksi vielä muistutus luopumisen tärkeydestä. Suorittaja, lakkaa suorittamasta - aivan omaksi parhaaksesi. T: ent. kympintyttö

Mielikuva täydelliseksi suunnitellusta ja täysin hallitusta maailmasta johtaa intuition, luovuuden ja luottamuksen kuolemaan. Ja ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.