Tämä merkintä oikeastaan kuuluisi aihepiiriltään juuri avattuun (jälleen) uuteen blogiini. Mutta puran tänne, koska ajatusten jäsentelyt ovat sen suhteen vielä kesken - minullahan on suunnaton (naurettava, mielettömyyksiin johtava) tarve jäsentää kaikki kokemani.
Nyt pyörii, ja vähän turhan vinhaan.
Kaikkea on niin paljon. Paljon levottomuutta. Liikaa levottomuutta. Puen liian nopeasti, syön liian nopeasti, kävelen liian nopeasti ja ajattelen liian nopeasti. Innostun hetkessä ajatuksistani ja hetkessä olisin niissä menossa jo aivan muualla, kuin missä fyysinen olemukseni sillä hetkellä kulkee. Silloin täytyy välillä pistää juoksuksi. Kirmata pieni hetki. Joskus nauran. Toisinaan se ei ole aivan niin kevyttä. Toisinaan pakahdun riittämättömyyden tunteesta. Murehdin aikani riittävyydestä, ajatusteni samanaikaisuudesta ja päällekkäisyydestä, fyysisistä rajoituksista.
Olen huomannut tämän viime päivien aikana, ja silloin olen yrittänyt muistuttaa itseäni rauhoittumisesta. Hengittämisestä ja läsnäolon tärkeydestä. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka olen kuvitellut astuneeni tiettyjen oravanpyöriin johtavien kollektiivisten harhojen ulkopuolelle suhteellisen pysyvästi. Tämä levottomuus - jonkinlainen kiire - ei kuitenkaan tunnu syntyvän enää niinkään ulkopuolisesta paineesta tehdä, saada aikaan tai todistaa kenellekään mitään; mutta joudun silti toisinaan aivan väkipakolla pitämään itseni aisoissa.
Silloin tuntuu siltä, kuin päässä rynnistäisi tuhatpäinen villihevoslauma poikki - paradoksaalisesti - loputtoman erämaan, ajattelin keskiviikkona kävellessäni Linnankadun hiljattain kivettyä kävelykatua. (Se on niin kaunis. Otin kuvan itse asiassa viime viikon torstaina.)
Saatan olla pinnalta näennäisesti tyyni, mutta aivoni käyvät ylikierroksilla.
Se ei ole pakonomaista niin kuin tietyt pakonomaisuudet aiemmassa elämässäni. Kuten edellä annoin olettaa, se tuntuu jotenkin sisäsyntyiseltä voimalta, joka ajaa minua eteenpäin. Se innostaa minua etsimään uutta, mutta toisaalta huomaan innostuvani liikaa.
Voiko liikaa innostuakaan? Voiko? Jos se ajaa minut hulluuteen - - Kyllä? Etsin tasapainoa ja rauhaa - muuta en rehellisesti elämältä kaipaa. Ehkä raju "hulluus" on koettava, ehkä se on vain välipysäkki matkalla... todelliseen, olennaiseen, totuuteen, tietoisuuteen. Todelliseen havahtumiseen.
Se tuntuu olevan luonnossani. Jonkinlainen ehdottomuus. Kun tunnen, haluan tuntea "täysillä". Rajatta. Olenko kaatanut matkallani liikaa rajoja? (Sen tiedän, etten kuitenkaan vielä aivan tarpeeksi monia.) Annanko voiman jyllätä liian hallitsemattomana lävitseni, vaikken välttämättä edes tiedä, mikä tämä mystinen voima, suoranainen pakote, kuten sen koen, on todelliselta luonteeltaan?
Osittain näiden pohdintojen ohjaamina suuntasin kirjastoon - ajatuksena löytää kirjoja avuksi rauhoittumiseen. Niitäkin toki löysin, mutta taisin vetää senkin homman toisaalta hieman yli.
Kuinka montaa kirjaa arvelisi mahtuvan yhteen 16-litraiseen Kånken-reppuun?
