Ihmiselämä on välillä liian vaikeata yrittää mahduttaa sanoihin. Mutta koalat ovat eri asia. Ottaisin pienen koalan unimaailman minä päivänä vain.

Pienet koalat muuntautuvat öisin merimustalaisiksi tai muuttolinnuiksi. Aina joksikin jonka koti on vuorten takana vuonoilla tai suojaisissa laaksoissa. Joskus pienet koalat heräävät keskellä yötä hihittämään tai toisinaan ne havahtuvat niin syvään suruun, että ilma on liian tiheää hengittää.

Eräässä pienessä koalassa asuu todellinen suuri runoilijasielu. Minulla taas ei ole kykyä tai halua enää yrittää edes summata elämää. Eikä pitäisikään yhtään edes yrittää. Vaan antaa tulla. Tai vaieta, jos ei ole tullakseen.

Jostain syystä haluaisin kovasti itkeä. En sen takia, että olisin erityisen surullinen, en, vaan sen takia, että saisin hetken tuntea ja antaa minussa virrata.

--

Mutta kyllä, vaikka sanoja on. Kyllä minä kaipaan. Haluaisin myös kuulla turhia arkipäiväisiä juttuja, joihin vastata arkipäiväisiä, latteilta kuulostavia lausahduksia, kuten "älä riko itseäsi" ts. "välitän sinusta", ja niin edelleen. Mutta tietenkin myös näitä runojuttuja, joihin hyvä ystävyys perustuu. Sehän olisi se tasapaino. Jota kuvittelen kaipaavani. Mitä tekisin, etten enää "tarvitsisi" tätä kaipausta elämääni? Että minulle riittäisi se mitä on.

Repii ja raastaa. Ajatukset, mieli, kaikki turha.

Olikohan se virhe?

Ei. Ei. ei.

ei