Sain 18-vuotissyntymäpäiväkseni kauan halajamani kitaran. Noin kuusi vuotta se on kulkenut muutoissa mukana ja lähinnä roikkunut telineessään huoneeni seinällä. Näiden kuuden vuoden aikana itsekseen rämpyttely on jäänyt perussointujen suhteelliseen tehottomaan ja tylsältä kuulostavaan toisteluun - ja kitara on ennen pitkää saanut palata telineeseensä.

Yhtenä yönä tämä tyttö ei sitten taaskaan meinaa saada unta. Pari tuntia myöhemmin sama tyttö oppi soittamaan Oasiksen Wonderwallin omin kätösin!

Luulen, että sisäistin vihdoin todellisen lahjakkuuden salaisuuden. Se on yksinkertainen rohkeus, innokkuus ja päättäväisyys tarttua haluamiinsa asioihin - ei ollenkaan juuri muuta. Tähän oivallukseen tarvittiin monta vuotta, muutama lahjakas ihminen ympärillä ja yksi tavattoman lahjakas ja elämäniloinen pikkusisko uudenvuodenkylässä.

En tehnyt virallisia uudenvuodenlupauksia, päätöksiä tai toiveita, mutta yhden asian taisin luvata itselleni uudenvuoden jälkeen: en aio enää ikinä uskotella itselleni, etten pysty johonkin mitä haluan tehdä, enkä enää anna kenenkään ulkopuolisenkaan minulle niin tehdä.

Taisin löytää lahjakkuuteni uudelleen.

Uudenvuoden päivänä tanssin cha-cha-chata pyörähdyksineen, avauksineen - ja tunsin hetken leijuvani. Keskiviikkona käyn katsastamassa paikallisen tanssikerhon paritanssin alkeiskurssin.

Siskot ovat todellinen siunaus, maailman arvokkainta elämässä. (J, mä rakastan sua!)