Ihmismuisti on ihmeellinen asia. Mitä kaikkea se voi muistaa, vuosikymmenienkin päähän, ja mitä kaikkea tuosta noin vain unohtaa.

Olen lyhyen elämäni aikana tullut useamman kerran ajatelleeksi, että minulla on omaksi parhaakseni aivan liian vahva muisti.

Lapset muistavat hämmentävän hyvin sellaisia asioita, jotka heidän soisi oman kehityksensä kannalta päin vastoin unohtavan. Ruokapöydän ääressä vihaisena lipsahtanut ärähdys syöpyy lapsen mieleen vuosiksi, vuosikymmeniksikin: "Lapset ovat hiljaa, kun aikuiset keskustelevat!" Päällimmäisenä mieleen painuu tietenkin lähinnä isän tuohtunut, punainen naama, ja mitä se tyttärelle viestii.

Tytär on aina lapsi isälleen, mutta 23-vuotiaana hän on myös nuori aikuinen, jolle on toivottavasti jossain vaiheessa kehittynyt ajatuksia ja näkemyksiä, suunnitelmia, aikuinen näkemys maailmasta, jossa hän elää ja johon hänellä on erilainen kosketus kuin isällään. Isää ehkä nykyään kiinnostaakin tyttären ajatukset, hän ei ole oikein koskaan ymmärtänyt tytön aivoituksia, jotka tytär löi hänen eteensä puolityhjästä, puoliksi toteutettuina, monesti käytännössä peruuttamattomina; tytär ei koskaan puhunut isälleen sellaisista asioista, ei koskaan etukäteen. Hän näki isänsä vapautensa esteenä ja piti arvaamattomuuttaan valttikorttina patriarkan valtaa vastaan. Lisäksi hän ei nähnyt mieltä ajatustensa ääneen lausumisessa, koska niihin suhtauduttaisiin kuitenkin vain väheksyvästi. "Ei isää kiinnosta." Tietenkin kiinnostaa. Jossain vaiheessa tytöstä oli kasvanut aikuinen, mutta hän noudatti edelleen takaraivoon iskostunutta toimintamallia: lapset eivät keskustele aikuisten kanssa. Sellaiseen muotoon se oli lapsenmielessä tiedostamattomasti muotoutunut.

Ei siihen auta asian tiedostaminenkaan, vaan vilpitön halu puuttua asiaan. Ja asiaan puuttuminen se vasta on vaikeaa. Niin syvälle juurtunutta pelko, joka oli tarkoitettu rakkaudeksi, on.

Mutta muistan minä helposti muitakin asioita kuin lapsuusiän traumoja. Ihmisiä, kasvoja (nimiä en ikävä kyllä aina yhtä helposti), tapahtumatilanteita takautuvina muistikuvina; muistan käyttäneeni koulussa valokuvamuistia koetilanteissa apuna muistellakseni esim. tiettyä kirjan tai vihkon sivua, jolla kysyttyä aihetta käsiteltiin. Se auttoi muistamaan pääkohtia, joita pystyin loogisen muistin ja päättelyn avulla täydentämään. (Perusbiologia on aina ollut helppoa, koska "muistutus" on aina läsnä ympäristössä, kasveissa, eläimissä, omassa ruumiissamme ja elimistössämme. Kaikki on loogista ja järkeenkäypää.)

Muistan ihmisiä, tapahtumia ja yksityiskohtia kiusallisenkin hyvin, niin että välillä kuvittelen, että minussa on oltava jotain pielessä. Eivätkö muut kiinnitä tällaisiin asioihin ollenkaan huomiota? Eivätkö ne ole muille niin tärkeitä, että ne kannattaisi muistaa? Muistihan käsittääkseni toimii sen pohjalta, mitä ihminen pitää maailmaa havainnoidessaan tärkeänä. Tämä perusasia (Neisserin havaintokehä) opittiin jollain lukion psykologian kurssilla. "Mitä, miten voit muistaa mut niin kaukaa, vaikkei meitä koskaan esitelty?" En tiedä, koska minulla oli silmät auki, ja tarkkailen yleensäkin ympäristöäni?

Miten ihmiset tulevat toimeen niin monet laput silmillään? Tai ehkä olisi parempi kysyä minulta itseltäni, kuinka tulen toimeen, kun kiinnostun kaikesta niin, etten lopulta pysty keskittymään oikein mihinkään "kunnolla"*. Se on ollut tähänastisen elämäni (ja varmasti monen muunkin informaatiotulvan ajassa elävän) suurin ongelma. Ammatillisesti uskon löytäneeni ratkaisun, mistä olen hyvin kiitollinen: enää ei edes tarvitse yrittää keskittyä yhteen tiettyyn aihealueeseen, ja monien eri aihealueiden perushallinnasta on kääntäjälle sitä vastoin vain hyötyä. Henkilökohtaisella puolella on vain jatkettava niin kuin tähänkin asti, vaikka välillä kipeääkin tekisi. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto. Vai onko?

*Otan sen, minkä tarvitsen enkä muuta.