Kolumbialaisen isäntäperheen tytär lähetti minulle eilen sähköpostin ja kertoi, kuinka innoissaan on saapumisestani. Muistin mitä minun saamassani paperissa luki perheen odotuksista tulevasta vuodesta: molemminpuolista oppimista ja vaihtoa vieraista kulttuureista.

Ajattelin tänä iltana pitäisiköhän minun selittää heille jotakin siitä, etteivät he tule saamaan "tavallista suomalaista" tyttöä kotiinsa. (Senkin lisäksi, että minulla on outoja mieltymyksiä/rajoituksia/nirsouksia ruoan suhteen...)

Tajusin samassa. Keksin vihdoin, miksi pelkään ja vihaan minuun kohdistuvia lokeroita niin paljon. (Niin paljon, että olen aina kokenut tarpeeksi rikkoa ihmisillä minusta mahdollisesti olevat ennakkoluulot, mielellään jo ennen kuin he ehtivät muodostaa minusta minkäänlaista käsitystä.) Enkö kertonut sinulle kerran, useammankin, kuinka paljon vihaan lokeroitumista tai minkään tyylin luokittumista - niin paljon, että hyökkäävyyteni vaikuttaa välillä naurettavan yliampuvaltakin.

Toisen kerran puhuin siitä, kuinka minulla on tapana antaa ihmisille sitä mitä he odottavat tai haluavat. Se on vaistomaista miellyttämishalua niiden seurassa, joiden hyväksyntää syystä tai toisesta kaipaan. Vaikken sitä todellisuudessa - johon olen vasta myöhään herännyt - tarvitse.

(Tuntemattomien hyväksyntää en enää tarvitse. Mutta elämä voisi olla helpompaa, jos yhdessä asuvien ihmisten välillä vallitsisi molemminpuolinen ymmärrys, tai vähintään kunnioitus, toisten tapoja kohtaan.)

--

(Toisaalla)

Todistan itselleni joka päivä: Jokainen päivä voi olla kuin elokuvasta, kyse on tavasta, jolla päivänsä elää.

Ja elokuvia, niin kuin kirjojakin, on monta tyylilajia.

1280689143_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1280689441_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1280689581_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1280689704_img-d41d8cd98f00b204e9800998e