Otan itsestäni säännöllisin väliajoin kuvia, ilman suurempaa motiivia. Vain tallentaakseni palasia päivistäni, kuin rakentaisin kuvallista päiväkirjaa, josta näkisin, miltä sinä yhtenä onnellisena kesäpäivänä näytin, silloin vuonna 2006, missä silloin olin, mitä sinä hetkenä tunsin.

Lapsuuteni 90-luvulla perheeni valokuva-albumit kertoivat minulle keitä sukulaiseni olivat, mitä he kokivat ennen kuin minua edes olikaan, mitkä olivat heidän juhlahetkensä, mikä oli heidän arkeaan, ketkä serkuista olivat toisilleen läheisimpiä, mitkä onnen hetket jaettiin yhdessä. Perheeni valokuva-albumit kertoivat minulle, minkälaisia isäni ja äitini olivat nuorina vastarakastuneina, kuinka suloinen kissanpentu äidilläni kerran oli, minkälaisia kalastusretkiä he yhdessä joskus tekivät, ja kuinka eräänä päivänä ilmestyin minä 80-luvun tyylisiin lastenrattaisiin, joissa äitini minua työnteli itsekin 80-luvun kirjaviin väreihin pukeutuneena, niin tyylikkäänä, että koko kuvan ajaton, kullankeltainen syksykin alkoi henkiä 80-luvun nostalgista ilmapiiriä.
    Valokuvat kertoivat minulle, mistä tulin, vaikka minun olikin välillä vaikea yhdistää tiettyjä mustavalkoisia kuvia osaksi omaa elämääni; ja toisaalta ne kertoivat minulle myös, mitä kaikkea ehkä vielä itsekin tulisin elämään.

Valokuvat kertovat minulle nykyään myös oman tarinani, tallentavat palasia elämästäni - että muistaisin paremmin mitä olen elämäni varrella kokenut. Ottamani kuvat kertovat siitä, miten olen kokenut kunkin elämässäni eletyn hetken. Ne kertovat suhteesta itseeni.
    Pienenä kuvittelin, että vanhempani olivat aikanaan ottaneet elämästään valtavan määrän kuvia, joiden selaamisesta myös nautin loputtomasti, yhtämittaisesti tuntikausiakin. Kun ajattelen oman tietokoneeni muistilevyä ja kaikkia ulkoisia kovalevyjä, jotka olen täyttänyt tuhansilla ja tuhansilla digitaalisilla kuvillani, huomaan lukumäärän nousevan aivan eri suuruusluokkaan.
    Mitä ne kaikki kertovat suhteesta omaan itseeni, kaikki nämä sadat, ellei tuhannetkin kuvat, jotka minun välttämättä on tallennettava? Kaikki päivänasukuvat tai kuvat uusista kirpputorilöydöistä. Kertovatko vaatteeni tai omistamani tavarat siitä, kuka olen? Ajatuksen järjettömyydestä huolimatta taidan niin omalla, oudosti kieroutuneella tavallani ajatella. Minulla oma sisäinen maailmani, jota elän vahvasti, jota haluan myös osan ulkoistakin minääni kuvaavan.
    Tunnenko ylpeyttä itsestäni, kun lataan julkiseen verkkoon suuren kasan kuvia kenen tahansa löydettäväksi ja katseltavaksi? Kuvittelenko olevani erikoinen tai jollain erityisen poikkeuksellisella tavalla jumalallisen kaunis; kuvittelenko, että ihmisiä todella kiinnostaa miltä näytän päivästä toiseen, että heitä kiinnostaa, jos eräänä päivänä vaihdankin kulahtaneiden leggingsieni mitäänsanomatonta väriä kirkkaampaan? En kuvittele ihmisiä kiinnostavan. (Jos olisin muotibloggaaja, asia voisi olla hiukan toinen.)
    Ihmisellä on kummallinen tarve jakaa palasia itsestään. Kuin todistaakseen olemassaolonsa niin omien kuin muidenkin näkevien silmien alla. Jos metsästä kaatuu puu eikä kukaan ole tapahtumaa todistamassa, onko puuta koskaan ollutkaan?
    Onko minua koskaan ollutkaan, jos kukaan ei ole tiennyt olemassaolostani?
    Olen ollut olemassa; minulla on siitä valokuvani todisteena. Voin todistaa olemassaoloni edes itselleni, ja kummastella kuka on tämä outo, kameraa ujosteleva, kameralle poseeraava tyttö kaikissa näissä lukemattomissa kuvissa. Voin seurata hänen muuttumistaan kuin ulkopuolinen ja olla tunnistamatta kloriittivalkaistuissa pöksyissä aidan päällä keikkuvaa 19-vuotiasta abiturienttia itsekseni.
    Voin tehdä hänestä sankarin tai köyhän tulitikkutytön, joka paleltuu yöhön voimatta sytyttää lämpimikseen edes katuojassa kastuneita tulitikkujaan.
    Voin lukita blogini yksityisen salasanan taakse ja piilottaa maailmalta kaikki ne elämät, joita sisimmässäni koen eläväni. Mitä mietitte?

Mitä loppujen lopuksi etsin omistakuvistani?

Niin kuin toiset kuvittelevat voivansa vangita
haamukuviinsa maan päälle
harhailemaan jääneen hengen,
etsin omistakuvistani
todellista,
silmille paljasta,
rumaa
herkkää
haavoittuvaista
epäröivää
arkaa
sieluani.

Päivän lopussa voin toivoa,
että jonain päivänä
pelko vaihtuu iloksi,
ja rumuus
sielun jaloudeksi.

Että jonain päivänä
teeskentely saisi vihdoin
loppunsa.

Että elämä jonain päivänä tuntuisi

todelliselta?

--

Esitän tämän blogin lukijoille pienen toiveen: jatkakaa ihmeessä blogin tilausta ja lukemista, mutta jos voisitte vastineeksi pitää sen ainakin luetuimpien blogien(ne) julkisten blogilistauksien ulkopuolella, kiittäisin saamastani valheellisesta yksityisyydentunteesta. Jos jonain päivänä katsotte tarpeelliseksi, yksittäisistä linkkauksista tämänkään blogin posteihin en pistä pahakseni. Niin paljon kuin arvostankin kaikkea vuorovaikutusta, jota olen tämänkin blogin välityksellä käynyt - tietyissä asioissa pidän enemmän pienen pienistä piireistä.