On ajatuksia, jotka ovat julkisia ja toisia, jotka eivät niinkään. Toivoisin, että kaikki olisivat sallittuja, mutta käytän kolmea, neljää, viittä kanavaa - en enää itsekään pysy perässä yrittäessäni "harhauttaa" tuntematonta yleisöä, joka on: aidosti tuntematon lukijakunta, ystävät, kaverit tai muuten puuhistani kiinnostuneet tutut. Kirjoitan toisaalla tietenkin myös ainoastaan itselleni. En tiedä, miksi toisia kiinnostaa.

Tänään luen Samir Aminin tulkintaa 150 vuoden takaisesta kommunistisesta manifestista kritiikkinä ajallemme ja ajattelen: miten vähän omaperäisiä olemmekaan.

On huolia, joita ei parane näyttää muulle maailmalle, koska sinä toimit edelläkulkijana - toki tuhansia kertoja kuljetun polun, mikä ei kuitenkaan anna sinulle oikeutta näyttää epäröintiäsi, kun on niin suurista asioista kyse kuin - niin kuin ystävä rohkevaisevasti minua muistutti - omista unelmista. Niin pieniä kuin ne ovatkin, vaativat ne toisaalta myös pieniä suuria haasteita, joita on toisinaan henkisesti vaikea toteuttaa. Mutta teen sen kuitenkin. Ja tunnen itseni heikoksi. Narriksi. Ei kukaan muu taida uskoa niihin asioihin kuin minä.

Mutta juuri sen takia.


--<@>--<-@->--<@>--