Kuljin tänään tuttuja nurkkia, yli mäen jonka harvemmin kiipesin, mutkaa josta näkee kauemmas, toisen puolen kaupungista. Jossain silmänurkassa vihreää. Kalliota. Viistää, kiitää. Pysähdys. Katso ympärillesi. Katson, kuin kutsuttuna. Näen.

Ja elävä (elämä) iskostuu tajuntaani. Ymmärrän. On toisia tapoja olla. Aistia. Kokea. Ostin aamulla heräteostoksena supermarketista huonekasvin. Sellaisen tavallisen. Tahdon ajatella, että vein sen kotiin. Pelastin sen. Vaikka se edelleen ruukussa kasvaakin, muovisuojat ympärillään, punakääreissään. Uskaltauduin sille juttelemaan. Varmaan aistit? Tiedät, että minäkin olen. Vähän höpsö kämppäkaveri. Kasville.

Jatkoin matkaa, mutkaa alas. Pohdin kirjaa, jonka pariin ajauduin. Mystiikkaa, magiaa. Kasveissa. (Kaikessa.) Pidin Coelhoa aikanaan viestinsä viisaudesta huolimatta hiukan höynähtäneenä, lempeänä höynähteenä. (Ihan hyvä sellaisenaankin.) Nyt ehkä ymmärrän, mistä hänen mystiikassaan ja magiassaan, noidissaan ja velhoissaan, on kyse. Raapaisen vain pintaa, mutta aavistan. Ehkä tämän nettilokin nimi on aivan oikeutettu.

Ja tuomiokirkon portailla pysähtyessäni sanallistan monta kertaa ymmärtämäni. Kirjoitan sen pian Facebook-virtaan.

"Tärkein asia, minkä olen oppinut kääntämistieteiden laitoksella: saadakseen viestinsä perille on puhuttava kielellä, jota viestin vastaanottaja ymmärtää. Sovella tätä ohjetta kaikkeen kommunikaatioon, sanalliseen ja sanattomaan, ja ymmärretyksi tuleminen, yhteyden muodostaminen sekä ylläpito helpottuu elämässä huomattavasti. Huonosti valittujen vastaanottajien tai sanojen kanssa on aivan sama puhuisiko vaikka muurille. (Muurillekin pitää puhua muurin kieltä.)"

Ja kasville kasvin. (Kivelle kiven. Tuulelle tuulen.)

Kasvihöpinäni jätin sikseen. Kohdeyleisö on väärä, enkä vielä ole sentään mystikko. Mutta olenko jonkin suuren äärellä? Hetken.