Minulla on edelleen syömishäiriö, mikä liittyy ahdistustiloihin. Tajusin sen juuri äsken. Ahdistustilani johtunevat siitä, etten pysty kanavoimaan olemustani minkään muun kautta kuin syömisen. Tai niin kuvittelen. Perusinhimillistä laiskuuttamme. En sentään enää ahdistu, kun menetän kontrollini mässyn maailmassa. En sentään entisissä määrin. Olen anteeksiantavainen, tiedän pystyväni parempaan. Kaikki on kehitysvaihetta ja minulla on luottamusta itseeni. Vaikka olen hetkittäin oikukas, ja sorrun, se on anteeksiannettavaa. Kokonaiskehitys ratkaisee. Käyn pohjalla, mutta olen oppinut nauttimaan siitäkin. Paras asia, josta olen luopunut on vahvuus (on ehdottomuus).

Kirjoitin perjantaiyönä Manuelalle sen viestin, jota olin hautonut niin monet vuodet. Aika oli tullut. Minulla on tunne, että meitä yhdistää niin moni muukin piirre kuin rakkaus samaan mieheen. T. oli puhunut minusta. Manuela muisti.

--

Manueloista puheen ollen, minulla on tosiaan käsikirjoitus elämälleni. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Se on aina ollut taustalla. Tunnen sen, vaikka te muut ette sitä voi nähdä, ette ehkä hulluuttani käsittää.

Oudolla tavalla seurasin käsikirjoitusta varten keksittyä loppua oikeassa elämässä. Kuin oikusta. Aivan. Ecuadorin sijaan päädyin vain naapurimaahan, mutta jännä, että sielläkin sattumalta aivan pari kilometriä Ecuadorin rajalle...

--

Piti käydä hakemassa kaupasta vähän ruokaa, mutta nappasin ensin kainaloon kameran ja muistilehtiön. Ensin oli päästävä puiston penkille istumaan. Puiston penkit lievittävät ahdistustani, kuten vuosien takaisten maalausvälineitteni näkeminenkin. Autiossa leikkipuistossa keinuminen kirkkaiden tähtien alla, missä valo on vihreää ja hengitys huuruaa. Kylmä metalli ohuiden hansikkaiden alla. Olin kai hetkeksi unohtanut.

(P.S. Parasta mielialaruokaa on tulinen aasialaisruoka sekä tuoreet mausteyrtit...)