On katoamassa puhumisen tarve. Oikein nähdyksi tuleminen on joutava rasite, vaikka olen vannoutunut häpeilemättömään, piilottelemattomaan totuuden puhumiseen, elämiseen, olemiseen, tuntemiseen. Kaikki, mikä tahansa, tuntuu fasadilta. En halua puhua enempää.

Ymmärrän ninjamiestä monesti liiankin hyvin, myötämielistä hymyäni myöten, joka on identtinen ninjamiehen hymyyn, kun toistan hänen askeleensa, kamppailu, hyväksyntä, myötämielinen suru... olen pahoillani siitä, etten ole vahvempi, oikeudenmukaisempi tai reilumpi, vaan pelokas, silloin kun tietäisin olevan aika toimia, oikeudenmukaisesti. Ehkä hän on oikeassa, olemme (liian) samanlaiset. Kierrätämme kohtaloita eteenpäin. Sen, minkä hän koki tahollaan, on minun koettava nyt.* Kunnes vastaan tulee vihdoin jotain uutta? Tulisipa se uusi jo pian. Olisinpa jo siihen valmis.

Siihen saakka, sillä välin. Tuntuu, että näkymisen tarve katoaa, ja pimeys tarjoaa suojan kasvaa.

Kaikki vertautuu väistämättä ennen koettuun; ja miten paljon ylipäätään jaksan kamppailla sitä vastaan etteikö? Ei se tarkoita sitä, että olisin jumiutunut eikä oikeastaan sitäkään, että olisin hukassa - ja entä sitten, jos tarkoittaisikin. Huihai.

Tulkintoja samasta elämästä niin monta kuin keksii. Eikä mikään niistä toista oikeampi eikä tärkeämpi. Toiset ovat elossa ja tiedostetaan, toiset piilevät tajunnan alla, ehkä jonain päivänä pintautuakseen. Hui. hai.

(* Toivon vain, ettei tielleni osuisi uhreja. Ja siltikin se on oppimisen kannalta välttämätöntä. Minkä kanssa on vain opittava elämään - ja taas saadaan minusta irti myötäsuruinen hymy.)