Julmuus ja kiukku on palannut. Se on yksi puoli minusta: armoton.
Päivällä opettaja hyvästeli minut kesäksi yllättävällä halauksella. Kuljin katuja hämmennyksestä ja sydämen täyttäneestä ilosta nauraen. Kääntämisen laitos tulee seuraavan vuoden sisällä saamaan Atlantin toiselta puolelta postikortin.
...
Silti on raskasta liikuttua niin usein kyyneleiden partaalle, tuntea itsensä niin voimattomaksi ja samalla kuitenkin niin kovin siunatuksikin. Välillä haluaisin luovuttaa taistelun, mutten voi, sillä luovuttaminen merkitsee varmaa kuolemaa.
Minussa on tuli, naurettaviin mittoihin kasvava uhma, joka syttyy vääryyden kokemisesta ja näkemisestä. Halu osoittaa vähättelijöiden ja alaspolkijoiden luulot vääriksi.
Vaikka samalla minussa on puoli, joka ei muuta toivoisi kuin saada jäädä rauhaan, antaa maailman luulla minusta mitä haluaa. Saada tietää, että olen rauhani löytänyt enkä muuta tarvitse.
En osaa valita hiljaisen rauhan ja itsensä näkemiseksi tekemisen välillä. Olen aina vaalinut ajatusta siitä, että todellinen, vaatimaton hyvyys huomataan. Mutta liian usein vaatimattomuus väärinymmärretään heikkoudeksi - joka edelleen nähdään mahdollisuutena hyväksikäyttöön.
En halua luovuttaa. Enkä ole muuten vieläkään saanut kenenkään muun mielipidettä siihen, oliko Dostojevskin Idiootti vain helposti hyväksikäytettävä, hyväuskoinen hölmö vai todella suuren sydämen Ihminen, joka ei periaatesyistä suostunut alistumaan kyynisyyteen ja ihmisten teennäisten roolien maailmaan, vaikka tämä teki hänestä muun maailman silmissä lapsellisen typeryksen. Valmis antamaan ihmisille mahdollisuuden valita hyvä - antautumalla täysin heidän armoilleen, ilman valheellisuuksien suojakilpiä, olemalla aidosti sitä mitä oli - vaikka se koituisi useammin kuin kerran hänen näennäiseksi tappiokseen. Vaikka tietenkin sankari minun silmissäni oli aina hän, ruhtinas Lev Nikolajevits Myskin, idiootti itse, kiinnostaa minua myös muiden kirjan lukeneiden tulkinta. Paljastaako tulkintani minusta (tai tarkemmin teini-ikäisestä minusta, siis) pelkkää naiivia, idealistista uskoa vai voiko elämänsä todella elää niin aidosti ja puhtaasta sydämestä kuin Idiootin päähenkilö romaanissa teki?
--
Maanantaina kirjastosta "sattumalta" mukaan tarttunut Coelhon Brida ravisuttelee voimakkaammin kuin moni Alkemistin jälkeen kirjoittajalta ilmestynyt. Miksihän en ole kirjaa aikaisemmin lukenut?
