Seuraava on kirjoitettava ja sanottava ääneen, muuten se jää abstraktiksi asiaksi, jonka vain tiedostan, mutten osaa muotoilla sitä muille ymmärrettävään muotoon.

Tiedän, että minusta saa sen kuvan, että olen vakavan seurustelun nainen. Eikä näkyvä kuva olekaan väärä. En ota tunteita leikin asiana. Kunnioitan niitä, niin muiden kuin omianikin - ja ymmärrän aivan liian hyvin, miten herkkiä asioita ne ovat siinä miten ne vaikuttavat kahden ihmisen välisiin suhteisiin.

Minä haluan välittää ja antaa toisen välittää minusta - mutten halua liikojen lupausten kautta satuttaa toisia. Tämä pelko on se, mistä minun on päästävä yli. Että pystyisin puhumaan tämän pelon avoimesti. Muuten kahden ihmisen välille, jotka selvästi pitävät toistensa seurasta, mutteivät ole aivan varmoja siitä, millä tavalla toisistaan pitävät, jää kuilu, jota ei koskaan ylitetä. Pelosta lähestyä, päästää toinen tämän oman turvallisuutensa nähden liian lähelle miinaa.

Olen aivan samanlainen. Kuin T. Minkä hän teki minulle, teen muille. En pahuuttani tai kieroiluanikaan, vaan pelosta, joka jättää passiiviseksi. Mistä minä saarnasin hänelle ("Et voi vaikuttaa siihen, mitä muut (minä) tuntevat sisällään..."), sitä vastaan rikon itse. Kun pitäisi olla rohkeampi. Tietää sen, että *minä* voisin olla rohkeampi. Kaikkien kanssa ei tarvitse tätä keskustelua käydä - useimmat ihmissuhteet löytävät paikkansa kivuttomasti - mutta joidenkin kanssa tuo keskustelu on tai olisi paikallaan.

--

Olen luonteeltani vakavasti seurusteleva nainen, mutta sellaisessa elämäntilanteessa, etten voi lupautua kenellekään - en oikeastaan koskaan - kovin heppoisin perustein. Minun on oltava kauttaaltaan varma. Ja miksi on oltava niin, että varma olen ollut vain yhdestä miehestä - pojasta silloin - eikä tuo sama varmuus ole oikein koskaan kenenkään muun kohdalla aivan samalla tavalla palannut?

Lähelle ollaan päästy yhteisymmärrystä ja molemminpuolista hyväksyntää, viime vuoden kiitollisimpia askeleita; joka vuosi vähän valmiimpi. Jonain päivänä se varmuus löytyy.