Sen kai näkee ihmisestä, silloin kun hänen silmiensä eteen avautuu näky, sitä mukaa kuin sanat putoilevat pitkällisen etsinnän jälkeen yksi kerrallaan hänen huuliltaan, kuinka vahvana se on piirtynyt hänen mieleensä, siinä määrin, että hänelle se on yhtä totta kuin hänen edessään pöydällä seisova vesilasi. Ja mietit, minkälaiseen maailmaan hän on mahtanut tiensä löytää, josta itse saat vain sen aavistuksen, minkä hän onnistuu elehtivillä käsillään, hapuilevilla sanoillaan edessäsi kuvailemaan. Tyttö edessäsi, etsivä, haparoiva. Harras.

Pelkään joskus sitä naista, sitä ihmistä, (ei, kyllä sittenkin juuri sitä naista, jona heidän silmissään esiinnyn) - joksi olen itse muuttunut. Kuinka valitettavan monia näkymä pelottaa. Se, kuinka vakavasti ja tosissani katson syvyyksiin, joita harva uskaltaa ihmisyydessään nähdä. Se pelottaa liikaa, kauhu lyö kuolemankankeaksi. (Näin ihminen kohtaa toisessa sisimmästään sen, mitä eniten pelkää, ellei hänellä itsellään ole katseessaan rakkautta.) Syvyyksille täytyy nauraa, ei niitä saa tunnustaa tutkimalla niitä vakavasti.

Päällisin puolin minä nolostelen tätä naista, vaikka sisimmässäni olen hänestä ylpeä, ylpeä. Eikä aivan kenen tahansa kuulu tällaista naista saadakaan. Vaikka hinta rapisee niskaan jäähileinä, vielä kipeämpää tekee itsensä kieltäminen, alemmaksi parempaa ymmärrystään, muiden kiitoksia vastaan kumarteluna. Kun sanoo kyllä, kun tahtoisikin huutaa EI.

(Vaikka kyllä yllättävän moni saisikin tällaisen naisen, ja yllättävän moni huomaa, ja tämän asian huomaaminen se vasta tuskaa teettää. Että älkää rakastako minua vielä. Kuten Charles Dickensin sanoin toteaisin.)