Sain tänään tietää, missä vietän seuraavan vuoden. En Bogotássa, kuten olin kuvitellut, vaan pienessä 110 000 asukkaan Ipialesin kaupungissa Lounais-Kolumbiassa. Aistinko kuvauksesta jotain maagista Sadan vuoden yksinäisyyttä? Ei ehkä ihan sentään, mutta tässä vaiheessa innostun mistä tahansa.

Pari päivää Espanjaan. Aika tyhjentää vanha kannettava kaikesta siihen vuosien varrella kertyneestä kuonasta. En raaski heittää mitään kirjoituksia pois, vaikken niitä katsoisi enää ikinä kirjoittamisen ja tallentamisen jälkeen. Osa, itse asiassa suurikin osa, on mystisesti nimikoitu vain päiväyksin.

Loputon tutkimusmatka omaan itseen, ihmisen sairaaseen mieleen. Siksi minulla riittää myötätuntoa monenlaiselle tallaajalle.

 

3.3.2007 klo 00.30

Väsyttää, mutta en saa unta. K. yski äsken pahasti, ja mielikin on ihmeen vireä. Ajatukset pyörivät päässä. Kirjoitan koneella, vaikka vierastankin ajatusta itselleni kirjoittamisesta tällä medialla. Kirjoitan silti nopeammin koneella kuin käsin, joten saan purettua ajatuksenikin näin nopeammin. Niitä on paljon. En tiedä kelle purkaa. Tahtoisin kertoa äidille kaiken yhtäkkiä – tai nämä ajatukset, jotka nyt painavat mieltä. Äiti tuntuu yhtäkkiä paljon läheisemmältä ajatuksissani kuin koskaan. Silti kun tänään soitin kotiin – olin ajatellut vähän näitä tuntoja purkaa – en päässyt kovin pitkälle, jokin äidin äänessä vain oli niin ei-tilanteeseen-sopivaa. Tuota tapahtuu usein.

Stressaa se, että K. on edelleen kipeä, ja pelkään saavani häneltä uuden taudin. Minusta on tullut tautikammoinen, kavahdan jokaista yskähdystä ympäristössäni. Kaikki tuntuvat olevan kipeinä. Murehdin siitä saanko tarpeeksi lepoa, kuitenkaan tinkimättä liikunnan määrästä. En taida kuitenkaan huomenaamulla mennä salille ennen kello yhdeksän luentoa, sillä yöunet jäisivät liian lyhyiksi. Liian vähäinen lepo heikentää vastustuskykyä, ja vastustuskyky jos mikä on tällä hetkellä ensiarvoisen tärkeätä. Murehtiminenkaan ei toisaalta tee hyvää. Murehdin nykyään liikoja.

Elämässä ei tunnu olevan sisältöä. Taisin siitä eilen, vai toissapäivänä, konkreettiselle paperiarkillekin tilittää. F. ei ota yhteyttä, ei se välitä, muistaakohan olemassaoloni, ei se vain taida välittää yhtään seurastani. Törmäsin tänään Helsingin juna-asemalla Turkuun lähtevän junan laiturilla J:iin. Se oli kummallista tavallaan. Lauantaina D:ssä heikkona hetkenä tunsin taas kaipausta hänen kosketustaan kohtaan. En sortunut. Oikeasti mitä tunsin oli katkeruutta ja pettymystä siitä, että se, kenet todella haluan, on torjunut minut. Kaipasin lohtua. Kaipaan lohtua. Täytettä elämääni, kun se tuntuu olevan niin tyhjä, niin merkityksetön.

Lintsin henkilökorttikuvauksen jälkeen kävin jo vakifarkkujenostopaikaksi – jopa eräänlaiseksi perinteeksi tai rituaaliksi – muodostuneessa Forumin JC Superstoressa ostamassa farkut. Sijoitin lopulta 129 euroa yhteen pariin. Hyvin tummat ja kapeat pillifarkut. Sovitin lukuisia housuja pitkään ja hartaasti, moneen kertaan uudestaan, paikan sovituskopissa. Katselin viime aikoina muokkautunutta, laihuuteen saakka hoikkaa olemustani ristiriitaisin tuntein. H&M:n SQIN-mallisten, tyköistuvina ostettujen farkkujen löysyys on viime aikoina parhaiten paljastanut kadonneet sentit.

Neljän viikon sairastelu-/toipilasaikana laihduin hieman liikaa omaankin makuuni. Menetin oletettavasti ylimääräisen rasvakudoksen lisäksi myös lihasta, mitä surkuttelen edelleen. Niitä lihaksia ollaan tässä yrittämässä hankkia maltilla takaisin. Tämän nykyisen kokoni sinänsä voisin halutakin pitää. Lähellä shokkimittoja tässä liikutaan, tiedän sen. Ehkä olisi sairasta myöntää julkisesti hieman nauttivansakin siitä. Siksi huolestuminen. Siitä ristiriitaiset tunteet.

Kello on nyt 01.25, olisi aika mennä nukkumaan. Tässä mieltä painaneet tunnot. Vihdoin purettuna johonkin. Jospa lakkaisivat vähitellen painamasta päässä.

Alkuperäisestä ainoastaan nimet muutettu.

Sama tyttö se edelleen on, vähän itselleen suopeampi ehkä. Ja hitusen verran hymyileväisempi. Aika paljon onnellisempi. Vaikka edelleen yksi iso stressipallo. Toivottavasti silti vuosien edestä kokeneempi. Fiksumpi ehkä? Armollisempi. Ja vähemmän vakavamielinen...? Onko siitä toivoakaan...

Nukahdin tänään mahalleni aurinkoon Kantia, Nietzscheä ja Sartrea kerrattuani. Ihmettelin taas kuinka kaikki asiat vain liittyvät toisiinsa, Beauvoir, Sartre ja Che.

Turun ylioppilaslehteen kirjoittaa fiksua väkeä. Törmäsin taas yhtenä päivänä sattumalta juttuun, jonka haluan säilyttää e-arkistoissani: http://www.tylkkari.fi/turun-ylioppilaslehti/riittamattomyyden-oireita

Miksi aina niin armotonta rehellisyyttä, vaikka sairaalta vaikuttaisinkin? Miten muuten voisin oppia itsestäni - tai muistakaan sen puoleen.