Tänään en ole mitään. En halua olla mitään (muuta kuin lauantaille). Tytöllä voi olla näennäisesti kaikki, mitä hänen kuvittelisi tahtovan.

Näin hänen lampsivan ohitseni Humalistonkadun toista puolta isossa tukassaan, sätkä suussa, katsomatta ympärilleen jne. Käännyin vaivihkaa katsomaan taakseni kohdatakseni seurassa olleen silmälasipäisen hipsteripojan typeräksi hämmästyneen katseen. Hymyilin ironisesti, itsekseni salaa, mukamas. Olen huomannut itsekin yhdennäköisyyden. En tiedä miksi kuvittelin silti askelteni varmuuden kumpuavan turvallisemmalta maaperältä.

Tänään maaperäni tutisee.

--

Sinulla voi olla näennäisesti kaikki. Voit olla tuhkasta noussut feeniks, lapsuuden traumoista kasvanut joutsen, mutta kun ulkoinen varmuutesi rapisee ja sisimpäsi vavisee, mikään ei pidä seiniä kaatumasta päällesi. Tänään minä en ole mitään, enkä halua olla ennen lauantaita.

Olen nähnyt tytön ennenkin. Kuukausi takaperin kävelin hänen ohitseen tuomiokirkon edessä. Yksin seistessään hän näytti lauantaitamineissaan ympärilleen pälyillen lähinnä pelokkaalta. Odotellen seuraansa epäilemättä.

--

Mitä sanon on, että tahtoisin vain luovuttaa. Mutta mille ja mihin syvyyteen uskallan. Kaipaan vihaa ja raivoa ja kasvotonta kohdetta, mielikuvituksen tuotetta syyksi pahalle ololleni. Vastuu itsestä tuntuu liian suurelta. Tiedän, että lauantaiksi helpottaa. Kaikki on vain mielikuvituksen tuotetta.