Made to love magic.

Seuraava on kirjoitettava ja sanottava ääneen, muuten se jää abstraktiksi asiaksi, jonka vain tiedostan, mutten osaa muotoilla sitä muille ymmärrettävään muotoon.

Tiedän, että minusta saa sen kuvan, että olen vakavan seurustelun nainen. Eikä näkyvä kuva olekaan väärä. En ota tunteita leikin asiana. Kunnioitan niitä, niin muiden kuin omianikin - ja ymmärrän aivan liian hyvin, miten herkkiä asioita ne ovat siinä miten ne vaikuttavat kahden ihmisen välisiin suhteisiin.

Minä haluan välittää ja antaa toisen välittää minusta - mutten halua liikojen lupausten kautta satuttaa toisia. Tämä pelko on se, mistä minun on päästävä yli. Että pystyisin puhumaan tämän pelon avoimesti. Muuten kahden ihmisen välille, jotka selvästi pitävät toistensa seurasta, mutteivät ole aivan varmoja siitä, millä tavalla toisistaan pitävät, jää kuilu, jota ei koskaan ylitetä. Pelosta lähestyä, päästää toinen tämän oman turvallisuutensa nähden liian lähelle miinaa.

Olen aivan samanlainen. Kuin T. Minkä hän teki minulle, teen muille. En pahuuttani tai kieroiluanikaan, vaan pelosta, joka jättää passiiviseksi. Mistä minä saarnasin hänelle ("Et voi vaikuttaa siihen, mitä muut (minä) tuntevat sisällään..."), sitä vastaan rikon itse. Kun pitäisi olla rohkeampi. Tietää sen, että *minä* voisin olla rohkeampi. Kaikkien kanssa ei tarvitse tätä keskustelua käydä - useimmat ihmissuhteet löytävät paikkansa kivuttomasti - mutta joidenkin kanssa tuo keskustelu on tai olisi paikallaan.

--

Olen luonteeltani vakavasti seurusteleva nainen, mutta sellaisessa elämäntilanteessa, etten voi lupautua kenellekään - en oikeastaan koskaan - kovin heppoisin perustein. Minun on oltava kauttaaltaan varma. Ja miksi on oltava niin, että varma olen ollut vain yhdestä miehestä - pojasta silloin - eikä tuo sama varmuus ole oikein koskaan kenenkään muun kohdalla aivan samalla tavalla palannut?

Lähelle ollaan päästy yhteisymmärrystä ja molemminpuolista hyväksyntää, viime vuoden kiitollisimpia askeleita; joka vuosi vähän valmiimpi. Jonain päivänä se varmuus löytyy.

On katoamassa puhumisen tarve. Oikein nähdyksi tuleminen on joutava rasite, vaikka olen vannoutunut häpeilemättömään, piilottelemattomaan totuuden puhumiseen, elämiseen, olemiseen, tuntemiseen. Kaikki, mikä tahansa, tuntuu fasadilta. En halua puhua enempää.

Ymmärrän ninjamiestä monesti liiankin hyvin, myötämielistä hymyäni myöten, joka on identtinen ninjamiehen hymyyn, kun toistan hänen askeleensa, kamppailu, hyväksyntä, myötämielinen suru... olen pahoillani siitä, etten ole vahvempi, oikeudenmukaisempi tai reilumpi, vaan pelokas, silloin kun tietäisin olevan aika toimia, oikeudenmukaisesti. Ehkä hän on oikeassa, olemme (liian) samanlaiset. Kierrätämme kohtaloita eteenpäin. Sen, minkä hän koki tahollaan, on minun koettava nyt.* Kunnes vastaan tulee vihdoin jotain uutta? Tulisipa se uusi jo pian. Olisinpa jo siihen valmis.

Siihen saakka, sillä välin. Tuntuu, että näkymisen tarve katoaa, ja pimeys tarjoaa suojan kasvaa.

Kaikki vertautuu väistämättä ennen koettuun; ja miten paljon ylipäätään jaksan kamppailla sitä vastaan etteikö? Ei se tarkoita sitä, että olisin jumiutunut eikä oikeastaan sitäkään, että olisin hukassa - ja entä sitten, jos tarkoittaisikin. Huihai.

Tulkintoja samasta elämästä niin monta kuin keksii. Eikä mikään niistä toista oikeampi eikä tärkeämpi. Toiset ovat elossa ja tiedostetaan, toiset piilevät tajunnan alla, ehkä jonain päivänä pintautuakseen. Hui. hai.

(* Toivon vain, ettei tielleni osuisi uhreja. Ja siltikin se on oppimisen kannalta välttämätöntä. Minkä kanssa on vain opittava elämään - ja taas saadaan minusta irti myötäsuruinen hymy.)

Sen kai näkee ihmisestä, silloin kun hänen silmiensä eteen avautuu näky, sitä mukaa kuin sanat putoilevat pitkällisen etsinnän jälkeen yksi kerrallaan hänen huuliltaan, kuinka vahvana se on piirtynyt hänen mieleensä, siinä määrin, että hänelle se on yhtä totta kuin hänen edessään pöydällä seisova vesilasi. Ja mietit, minkälaiseen maailmaan hän on mahtanut tiensä löytää, josta itse saat vain sen aavistuksen, minkä hän onnistuu elehtivillä käsillään, hapuilevilla sanoillaan edessäsi kuvailemaan. Tyttö edessäsi, etsivä, haparoiva. Harras.

Pelkään joskus sitä naista, sitä ihmistä, (ei, kyllä sittenkin juuri sitä naista, jona heidän silmissään esiinnyn) - joksi olen itse muuttunut. Kuinka valitettavan monia näkymä pelottaa. Se, kuinka vakavasti ja tosissani katson syvyyksiin, joita harva uskaltaa ihmisyydessään nähdä. Se pelottaa liikaa, kauhu lyö kuolemankankeaksi. (Näin ihminen kohtaa toisessa sisimmästään sen, mitä eniten pelkää, ellei hänellä itsellään ole katseessaan rakkautta.) Syvyyksille täytyy nauraa, ei niitä saa tunnustaa tutkimalla niitä vakavasti.

Päällisin puolin minä nolostelen tätä naista, vaikka sisimmässäni olen hänestä ylpeä, ylpeä. Eikä aivan kenen tahansa kuulu tällaista naista saadakaan. Vaikka hinta rapisee niskaan jäähileinä, vielä kipeämpää tekee itsensä kieltäminen, alemmaksi parempaa ymmärrystään, muiden kiitoksia vastaan kumarteluna. Kun sanoo kyllä, kun tahtoisikin huutaa EI.

(Vaikka kyllä yllättävän moni saisikin tällaisen naisen, ja yllättävän moni huomaa, ja tämän asian huomaaminen se vasta tuskaa teettää. Että älkää rakastako minua vielä. Kuten Charles Dickensin sanoin toteaisin.)

Näin viime yönä unta kotiini tunkeutuvasta, hallitsemattomasta lapsi- tai koululaiskatraasta opettajineen kaikkineen. Unessa otin yhden tytön ärtyneeseen puhutteluun. Tivasin, mitä he tekivät kodissani ja mistä oli kyse, varmasti hyvinkin tuohtuneen näköisenä. Kesken kaiken tajusin, kuinka rumaksi olin muuttunut, kovaksi ja säälimättömäksi. Sydämettömäksi suorastaan. Eihän puhuteltava tyttö voinut olla kaikistä metelijöitsijöistä vastuussa. Niin pikkuinenkin vielä, että hänen oli varmasti vaikea ymmärtää tuohtumukseni syytä. Tunsin itseni häpeällisen barbaariseksi ilmestykseksi avautuessani viattomalle lapselle niin...

Tulkitsen uneni ahdistuksen niin, etten ole ollut elämässäni viime aikoina yhtä lempeä ja suvaitsevainen kuin on oma ideaalini, ja olisi varmasti ollut syytä olla paljonkin lempeämpi tiettyjä asioita ja ihmisiä kohtaan - vaikkakin ajatukset olisivat jääneet vain ajatuksiksi. Olen toki vain inhimillinen ja ylpeäksi käyvä aikuinen. Naurettava ja lapsellinen ilmestys tällainen Aikuis-hahmo perin juurin jo itsessään.

Kun itse puhuu ymmärryksen ja myötätunnon puolesta, kuinka olen voinut alentua suhtautumaan niin ylenkatseisesti muihin. Se jaksaa hämmästyttää ja näköjään pelästyttää minua, painajaiskuviin saakka...

Mietin aina mitä hän halusi minulle kertoa tiputtelemalla sellaisia pieniä merkittyjä fraaseja kuin "äitini poltti tupakkaa nuorempana, sain perinnöksi tämän tupakanpidikkeen" ja "isovanhempani halusivat kasvattaa hänestä missin". Mistäkö tiedän, että nämä lauseet merkitsivät hänelle jotain? Hän toisti niitä kertomuksessaan vuodesta toiseen. Toistuvasti hän oletti minun jopa tietävän hänestä sillä tavalla jotain.

Voisin olla hämmästynyt, mutta ehkä tiedän sittenkin hänestä sen olennaisen: että hän on kuin salakoodin morsettaja, joka lähettää eetteriin maailman vastaanotettavaksi viestejä, joille toivoo löytyvän vastaanottajan. Ja siihen saakka, kunnes joku hänen viestinsä kuulee ja ymmärtää, hän linnoittautuu bunkkeriinsa varmana siitä, että on maailmassa yksin. Taistelemassa verenhimoisia vampyyreja vastaan.

Paitsi että kuvitelmissaan hänestä on jo tullut yksi yön kohtalokkaista saalistajista itsekin.

--

Hän kuvittelee, että jokaisen kauniin lavasteen takaa paljastuu verinen työ, kuoleman synkkä hahmo; jokaisen naisen takaa traaginen tarina tai tarina, joka vain odottaa surullista käännettään. Elämä itsessään kulkee vääjäämättä kohti synkkää loppua, veturin pyörät lukittuneina turmiollisilla urilla.

--

Hän katsoi minua aina sellaisella vakavalla katseella, kuin minä olisin ymmärtänyt rivien välistä hänen elämänsä tragedian. En tiedä olisinko voinut; opetella saatoin, ymmärtääkseni välillämme seisovaa synkkää varjoa. Ymmärrän kai, että traagisen naishahmon rinnalla on väistämättä raskas kulkea, kun rakastaa hänen kauneuttaan niin paljon, mutta joutuisi näkemään myös hauraan kauneuden kääntöpuolen; jatkuvasti tietoisena siitä, kuinka helposti suden kosketus tahraisi kirkkaan viattomuuden. Hän pelkää tunteidensa voimaa ja hallitsematonta kykyä murskata. Kuin Twilightin Edward ja Bella. Kaikki palautuu fiktiossa samojen teemojen ympärille.

Miksi hän haluaa näyttää minulle kaiken tämän? Miksi hän on kasvattanut välillemme kuilun? Eikö hän uskokaan rakkaudesta olevan pelastajaksi? Uskot silti kaikkeen muuhun mitä katkeruuden filmimarkkinoilla esitetään.